KOLUMNI – Perinteisen uutisköyhän kesän jälkeen suomalaisilla työpaikoilla ja kotisohvilla palataan jälleen nauttimaan kuluvan uutisvuoden antimista. Syksyisinä alkupaloina meille on tarjoiltu olosuhteiden pakosta totuttua kuohuttavimpia valintoja: Nokia-kaupat, Syyrian pakolaiset, kokoomusnuoret, vangittu Greenpeace-aktivisti, natsitervehdys eduskunnassa sekä Björn Wahlroos, taas kerran.
Verokikkailun, tukipakettien ja hyväveliverkoston kaltaisia kestoaiheita on tekohengitetty taustakohinaksi yksittäisten toimitusten tahoilta, mutta median megafoniefekti on lopulta horjumaton: riittävän kuohuttava aihe pakottaa tiedotusvälineet keskinäisen apinoinnin noidankehään, jossa yksittäisen tapauksen julkinen perkaus tamppaa maan alle kaikki muut aiheet.
Tämän ei vielä itsessään tarvitsisi olla suurikaan ongelma. Ongelman luovat apinoivan kommenttiraidan monotonisuus sekä tapa, jolla aiheen elinkaareen suhtaudutaan: kaikki puhuvat samasta asiasta samalla tavalla, kunnes aihe katsotaan säädylliseksi ajaksi käsitellyksi ja siten valmiiksi diskurssien hautausmaalle. Toisin sanoen juttuja vatvotaan tylsämielisesti näön vuoksi, kunnes niihin kyllästytään. Olennaisinta on ettei mitään koskaan ratkaista, jopa konkreettisten, julkilausuttujen johtopäätöksien tekemistä vältellään, sillä mielipiteenmuodostus on jo itsessään vaarallista, sehän tekee erimielisistä vihollisia.
Yksipuolisuudella on hintansa. Suomalainen mediamaisema näyttäytyy yhä useammalle kansalaiselle yhä tunkkaisempana ja valheellisempana joutomaana, jossa rakenteellisen korruption ja inhimillisen typeryyden makaabereimmat piirteet lyövät kättä niin läpinäkyvillä tavoilla, että ne olisivat fiktionkin piirissä epäuskottavia. Kuvitellaan vaikkapa kohtausta Vares – filmatisoinnista, jossa dekkarisankari katselee krapulapäissään iltauutisia:
“Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja tyrmää puheet vallanpitäjiä suosivasta poliittisesta demonisoinnista.”
“Puolustusministeri käskytti pääesikuntaa puoluepoliittisin motiivein – ei erovaatimusta.”
“Valtionsyyttäjä kehuskeli sananvapaustuomiolla: vallanpitäjien kritisointi oli lainvastaista.”
“Toimittajalla Bilderberg- yhteyksiä: Matalapalkka-aloilla tienataan liikaa.”
“Ministeri ylisti harmaan talouden etuja.”
“Kansanedustaja hyväksyy ritualistisen väkivallankäytön.”
“Ympäristöpuolueen johtaja ei näe väestöräjähdystä ongelmana tai halua rajoittaa kulutusta: Yksilönvapaudet etusijalla.”
“Konkaripoliitikko ehdottaa: Palkanmaksua voisi pysyvästi ulkoistaa työnantajalta valtiolle.”
Kuulostaako tutulta? Suomalaista mediaa on kritisoitu usein liian konsensushakuiseksi sisäpiiriläisten itsensäkin toimesta. Vahinko vain ettei satunnainen ripittäytyminen ole toistaiseksi johtanut näkyviin irtiottoihin sopulimallista, jossa megafoniefektin kaupallisen pakottavuuden kuvitellaan samalla tarkoittavan vaatimusta näkemyksellisestä yksimielisyydestä. Todellisuudessa Mordorin Musta Torni ja Rautapihan Orthanc, Yle ja Helsingin Sanomat, nauttivat valtaansa häpäistä journalististen käytäntöjen etiikkaa niin kauan kuin pienemmät toimitukset kollektiivina uskovat niiden lopulta voittavan taistelun. Ei enää kannattaisi. Molemmat ovat itsepintaisesti pitäytyneet holhouksellisessa agendassaan, jonka taipuminen on jo tapahtunut tosiasia sosiaalisen median ja vaihtoehtoisen verkkomedian ryskeessä. Vanhanaikainen, ohjaileva propagointi sormiaan haistelevalle rahvaalle elää toivottavasti viimeisiä pakkolihotettuja vuosiaan.
Suomessa ongelma on tietysti korostetun rakenteellinen mediatalojen omistuksen keskittymisestä johtuen, mutta muutos ei ole enää niiden päätösvallassa. Some ja Vave yksinkertaisesti pakottavat siihen. Yksittäiset toimittajat remontoivat sairaudentunnotonta koneistoa sisältäpäin, myötämielisesti tai hampaitaan kiristellen. Tiedonvälityksen tulevaisuus on vastahakoisimpana toteutuksenaankin väistämätön parannus nykyisyyteen. Samalla se on kansalaisaktivismin voimannäyte siihen häkellyttävään ylimielisyyteen nähden, jota kohtaamme päivittäisen uutispuuromme myrkynkeittäjissä.
Lähitulevaisuuden ylikansallisia murroksia motorisoiva politikointi taloudellisine sopimuksineen, kuten EU:n mahdollinen liittovaltiototeutus, rahaliiton kehitys ja sosiaaliturvajärjestelmän purkaminen näyttelevät arvaamattomia rooleja median ja valtiovallan suhteessa. Todistammeko ennennäkemättömän poliittistaloudellisen kriisitilanteen mobilisoimaa tiedonvälityksellistä ja sananvapaudellista taantumaa, jossa poikkipuolisten näkemysten levittäjiä kontrolloidaan väkisin pahoinvoivien massojen vauhkoontumisen pelossa? Kuinka poliittisesti sananvapauslakia uskalletaan tulkita kokonaisten oppositioryhmien kohdalla? Nämä kysymykset ovat toistaiseksi villejä spekulaatioita, mustia hevosia, jotka saavat ansaitsemansa selvityksen hetkensä lapsina.
Takaisin monotoniseen nykyhetkeen: lohikäärme on yhä keskuudessamme. Tässä kourallinen pessimisminkylläistä veikkauksia syksylle 2013 ja keväälle 2014:
Yle ja HS kavereineen jatkavat neuroottista rasistijahtiaan levittämällä perussuomalaisten kansanedustajien vääristeltyjä lausuntoja ja etsimällä uusnatseja kuntavaaliehdokkaista. Anteeksipyyntöjä vääristä uutisoinneista ei kuulla.
Yle vaalii A2 – ohjelmansa ydintehtävää: suoraan lähetykseen kutsutaan viiteryhmiensä heikkolahjaisimmat broilerit huutamaan toistensa päälle. Jyrki Richt toteaa illan olleen hyvä, kun mihinkään ei saatu selvyyttä.
MTV3 haluaa väkisin alittaa Ylen ja Nelosen uutislähetyksissään mainostamalla 45 minuuttia ohjelmansa löytäneen Suomesta kaikkien aikojen ensimmäisen seksikaupan uhrin. Tieto paljastuu myöhemmin valheeksi. Peter Nyman ei vieläkään selviä lähetyksestä änkyttämättä tai honottamatta.
RKP:n ja Vihreiden edustajat jatkavat elämistä fantasiamaailmassaan. Stefan Wallin ehdottaa kolmannen sukupuolen rekisteröimistä.
Kukaan ei vieläkään uskalla kertoa totuutta Halosen presidenttikaudesta, Niinistön kanssa rupatellaan mukavia.
Näennäisen avoin tasa-arvo- ja palkkakeskustelu päättyy tuttuun johtopäätökseen: pieni -ja keskituloinen valkoinen heteromies on syyllinen kaikkeen, optiomiljonäärien pysytellessä yksilöinä, joilla on oikeuksia.
Yhteiskuntatieteellisesti todistetaan köyhimpien tukien leikkausten lisäävän hyvinvointia.
Suomalaisen ruokateollisuuden kartellisopimukset eivät kiinnosta ketään.
Vuosien vääntö pääkaupunkiseudun asuntopulasta ei herätä tutkivaa journalismia selvittämään kokoomuspoliitikkojen ja vuokranantajien yhteyksiä.
Politiikantutkimus ei vieläkään tunnusta Vasemmistoliiton Jytkyvaalien jälkeistä hallitukseen menoa lähihistorian härskeimmäksi takinkäännöksi.
Akateeminen maailma vaikenee kaikesta ja kaikkialla. Erkki Tuomiojan professorikaverit ristiinnaulitsevat dosentti Arto Luukkasen ennen pitkää.
Pitkiä, kirkkaita aurinkopäiviä syksyyn!
Kirjoittaja on aikalaisilmiöiden poikkitieteellinen tulkitsija