Kirja, jota ei olisi pitänyt julkaista

Esikoisromaanin jälkeen odotukset Aki Ollikaisen toista romaania kohtaan olivat korkealla. Kriitikon mukaan kirjailija alittaa riman pahasti.

Musta Satu. Aki Ollikainen 2015. Siltala. 155s.
Musta Satu. Aki Ollikainen 2015. Siltala. 155s.
Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli upea alku kirjailijanuralle. Se asettaa riman seuraavalle teokselle erittäin korkealle. On pystyttävä vähintään samaan, mieluummin parempaan; onhan tekijä nyt vanhempi, viisaampi ja kokeneempi.
Valitettavasti huhtikuussa ilmestynyt toinen romaani Musta satu ei pysty likimainkaan täyttämään näitä odotuksia. Tulevaisuudessa Ollikainen jopa katunee teoksen julkaisemista. Voi hyvin katua jo nyt.

Ajallisesti Musta satu sijoittuu sekä nykyaikaan että 1930-luvun alkuun kieltolain kaudelle. 1930-luvulla seikkailee pirtutrokari Heino, nykyajassa taas tämän jälkeläinen, Tattarisuon arvoituksesta kirjaa kirjoittava mies. Tarinallinen yhteys aikatasojen välillä on Tattarisuo, jossa 1930-luvulla löydettiin lähteestä noitamenoissa käytettyjä, vainajista irti leikattuja ruumiinosia. Tattarisuolla oli myös pirtutrokareiden kätköjä. Heino palaa Tattarisuolle kätköilleen, kirjailija taas hakemaan loppua kirjalleen.
Teoksen nimeksi lainatussa Uuno Kailaan runossa Musta satu istutetaan pahan siemen ja päädytään pimeyden, himon ja rikoksen polulle. Ollikaisen Mustassa sadussa pikkurikollinen Heino unelmoi välillä perhe-elämästä vaimonsa ja poikansa kanssa, mutta päätyy lopulta pettäjäksi, tappajaksi ja tapetuksi. Alkoholilla on osuutta asiaan.
Nykyajassa kirjailija on päätynyt eroon vaimostaan ja lapsestaan. Aikansa hän käyttää miettimällä keskeneräistä kirjaansa, juomalla olutta ja muistelemalla vanhoja. Asetelmat eivät ole kirjallisuudessa varsinaisesti uusia ja Ollikainen saa niistä hämmästyttävän vähän irti.

Kun teos sijoittuu osin 1930-luvulle, historiallisessa ajassa aiheista ei pitäisi olla puutetta: kieltolaki, pula-aika, lapualaisuus, sisällissodan ammottavat haavat, pirtun salakuljetus ja Tattarisuon kummalliset ja kiehtovatkin noitamenot näin aluksi. On vaikea sanoa, miksi Ollikainen ei tunnu tarttuvan kunnolla mihinkään näistä.
Mustan sadun ongelma onkin, ettei kirjailija tunnu tietävän, mitä oikein on tekemässä. Mieleen nousee Timo K. Mukan teos Ja kesän heinä kuolee, jossa on monta aihiota, mutta ei oikein kunnollista teosta. Se julkaistiin, koska oli pakko. Myös Ollikaisella oli varmasti painetta, kustantamonkin puolesta, saada toinen kirja julki ensimmäisen menestyksen jälkeen.
Jopa Nälkävuodessa ihastuttanut herkkävireinen kieli loistaa Mustassa sadussa poissaolollaan. Viinaa juovaa miestä olisi mahdollista kuvata yhtä herkästi kuin nälkään kuolevaa lasta, mutta se vaatii enemmän taitoa. Välillä Ollikainen sortuu erittäin tympeisiin vertauksiin. Esimerkiksi radion lastenpsykiatrista mainitaan: ”Hänen viisautensa oli kuin vikkelä orava, joka oli syöksynyt maantielle tukkirekan eteen ja muuttunut latteudeksi.” Jos ei brutaaleja vertauksia osaa käyttää kuin Arto Salminen, ei kannata edes yrittää. Ollikaisen tapauksessa lopputulos on häpeäksi sekä kirjailijalle että lukijalle.

Tämä kirja ei tule voittamaan kirjallisuuspalkintoja. Rakenne, kieli ja tarina kaipaisivat kaikki isoa remonttia. Jos jotain hyvää hakee, niin seuraavaa kirjaa Ollikaiselta tuskin odotetaan yhtä kiihkeästi kuin Mustaa satua odotettiin. On vapautta ja tilaa kirjoittaa.
Mustassa sadussa on hienojakin jaksoja, mutta ne valitettavasti hukkuvat kehnoon kokonaisuuteen. Ollikainen pystyy huomattavasti parempaan ja toivotan hänelle voimia ja kärsivällisyyttä seuraavan teoksen työstämiseen. Musta satu vaipunee välityönä nopeasti unohduksiin.

Pietari Akujärvi