Kuva: Mikko Kalavainen
Eveliina Rikkisen kirjoittama ja ohjaama Anne F, Mummi ja Minä on rakenteeltaan hyvin erikoinen näytelmä. Se perustuu Mummin ja päähenkilön päiväkirjamerkintöihin, joiden pohjalta rakennellaan teosta siitä, kuinka läheisetkään sukulaiset eivät välttämättä tunne toisiaan. Tyttö havahtuu siihen, että ei tunne mummiaan lainkaan ja ryhtyy tutustumaan. Löyhänä yhdistävänä tekijänä on molempien viehtymys Anne Frankin päiväkirjaan ja se, että molemmat pitävät itsekin päiväkirjaa.
Draaman kaari kulkee jo ensimmäisellä puoliskolla kehittelystä nousuun, kliimaksiin, tasoitteluun ja loppuun. Toisella puoliskolla odotetaan yleisöltä jo aika paljon hyväntahtoisuutta, kun sen pitäisi innostua pitkästä jaksosta valikoituja päiväkirjapoimintoja, vaikka tuntuu, että tarina kerrottiin jo. Väliajalla otettu teekupillinen tuli todella tarpeeseen.
Teoksen tekstissä on aineksia useampaan tarinaan. Mummon ja tytön seksuaalinen suuntautuminen, naisten asema, luokka-asema tai vaikkapa pelon maantiede metsäpoluilla – etenkin kun kiehtovasti käy ilmi, että teoksen aloittava Mummin kertoma hyvin dramaattinen tarina ei todellisuudessa ilmeisesti ollutkaan ihan niin dramaattinen. Mitä sillä halutaan sanoa? En tiedä!
Teos on kirjoittajalleen ilmeisesti hyvin henkilökohtainen ja tärkeä, mutta tunnelatausta ja yksityisestä kumpuavaa yleistä ei ikävä kyllä onnistuta välittämään kunnolla dramatisoiduksi, kiinnostavaksi näytelmäksi.
Näytelmässä on monta tasoa ja yleisöä otetaan mukaan kertomalla, että näytelmää tässä tehdään. Humoristinen itsekritiikki ja Juonipaljastus! -kyltin kaltaiset elementit ovat kivoja, mutta niiden merkitys kokonaisuuden kannalta jää auki ja samalla ne rakentavat kovin jyrkän tyylillisen eron näytelmän väliajan eri puolille. Nauhalta kuuluva kertojanääni sekoittaa lopulta pakkaa enemmän kuin kertoo jotain hyödyllistä. Anne Frankin päiväkirjan tuominen mukaan jää sekin lopulta hyvin irralliseksi.
Ensimmäinen puolisko näytelmästä kuluu hapuillen ja näyttelijät heräävät rooleihinsa vasta toisella puoliskolla. Jää vaikutelma siitä, että ohjaaja ei ole kunnolla kaivanut roolihahmoja esiin ja näyttelijät ovat lopulta aika omillaan selviytymässä miten kukin pystyy. Ida Käkelä on oikeastaan ainut näyttelijöistä, joka tekee läpi näytelmän tasaisen vakaata työtä. Toisella puoliskolla Emma Persson, Tiina Tiljander ja Unto Koskinen löytävät punaisen langan. Laila Nieminen ei tunnu oikein missään vaiheessa tavoittavan Mummon roolihahmoaan ja artikulointi on usein oudon katkonaista. Humoristisissa sivurooleissaan hän on hauska.
Koko ajan kaipaa jotain, johon näytelmässä voisi tukeutua. Olisi voinut kuvitella, että esimerkiksi lavalla tönöttävä komea kirjapuu olisi ollut jotain muutakin kuin esteettinen elementti ja naulakko lapaselle. Senkään symboliikkaa ja merkitystä ei tuoda esiin oikein millään tavalla.
Anne F:n yleisössä tuntuu hiukan siltä, että tätä näytelmää ei ole tehty minulle, katsojalle. Rakenne on raskas ja lukuisat kiinnostavat tarinanalut, joita vilautellaan, mutta ei kehitellä saavat ärsyyntymään. Olisin halunnut tietää monista asioista enemmän, eikä minulle annettu mitään kunnollista perustetta sille, miksi en saanut tietää.
Päiväkirjatekstistä poimitut episodit, joiden varassa koko näytelmä käytännössä lepää ovat paikoitellen kiinnostavia ja paikoitellen historianörttiä kutkuttelevia, mutta yhtä usein on todella vaikea hahmottaa, miksi juuri tämä tekstipätkä kaikista valittiin mukaan.
Perustavanlaatuinen ongelma näytelmässä on, että lopulta kaikesta tieto- ja tunnemassasta ei muodosteta ehjää, kiinnostavaa tarinaa.