Minä on alati muuttuva, elävä kokoelma maailmasta tarttunutta. Itäisen tanssin aluekeskuksen Aistimuksellinen teksti –kurssi Kuopiossa sai pohtimaan ihmistä elämän muokkaamana prosessina, ja kuinka sitä ei tarvitse tehdä yksin. Kurssin ohjaaja Akseli Aittomäki kokee maailmamme rakentuvan harjoitteiden varassa. – Jarkko Kumpulainen, teksti & kuvat
Istun Kuopion rautatieaseman portailla ja mietin kuinka vaikeaa meidän usein on jakaa ja kuvata niitä jännittävimpiä puolia elämässä. Yksityisen jakaminen on vaikeaa, koska aistillinen elämys, siitäkin huolimatta että se voi muistuttaa aiemmasta, luetusta, koetusta tai kuullusta, on aina rikas, väkevä, epämääräinen, elämänkaltainen, ja tunnekytköksineen henkilökohtainen. Ainutkertainen.
Saattelin juuri junalle Akseli Aittomäen. Aittomäki on tanssija, sosioepidemiologian tutkija ja filosofi. On maaliskuinen lauantaiaamu ja kävimme juuri rönsyilevän keskustelun aseman kahviossa. Edellisiltana Aittomäki esitti tanssiteoksensa 7 ½ intensiteettiä Sotkulla, sitä edeltävä viikko vietettiin puolestaan porukalla Aittomäen vetämällä Aistimuksellinen teksti -kurssilla.
Olen kurssilla. Edessäni tanssii ihminen, tyttö joka toi mukanaan kurssille tekstin, jossa Pikku prinssi kesyttää ketun. Ihminen liikkuu kauniisti. Ihollani kulkee väristys, kun tanssijan liike luo kiertoratojaan. Liikkeet ovat hänen, mutta löydän liikekielestä oman ajatukseni jäljet. Yhteinen hetki on kaunis. Yksi niistä.
Kurssin alussa Aittomäki kertoi, ettei ole varma mitä kurssilla tullaan tekemään. Suunta löytyy matkalla, hän ei ole pitänyt vastaavaa kurssia aiemmin. Kurssilla on viitisentoista osallistujaa, lähinnä tanssinopiskelijoita, mutta mukana on myös tanssille vieraampia eri-ikäisiä ihmisiä. Viiden päivän kurssin harjoitukset rakentuvat kontakti-improvisaatiota muistuttavista harjoitteista, joiden rakenne vaihtelee, mutta idea käy ilmi parityöskentelyssä: toinen on ohjaaja, toinen tanssija. Tanssija odottaa, kunnes tuntee ohjaajan kosketuksen jossakin nivelistään ja reagoi impulssiin tahtomallaan tavalla: käsivarren voi koukistaa tai ojentaa, kiertää tai oikaista.
Impulssien määrä kasvaa ja nopeutuu, syntyy liikerata, löytyy muoto, kosketusimpulssin voi vaihtaa lennosta tekstiin. Tekstin rytmi, painot ja iskut synnyttävät vastineen tanssijassa. Sitten impulssit loppuvat, ohjaaja siirtyy sivummalle, ja katsoo kuinka yhteinen hakee muotoaan kahden tasavertaisen välillä.
Kettutekstin tuonut tyttö lopettaa liikkeen. Pysähtyy. Avaa silmänsä. Hymyilemme toisillemme. Minua hengästyttää, kyyneleet ovat lähellä.
”Aistija unohtaa sen minkä tahtova ruumis toistaa”, Aittomäki toistaa aamulla asemaravintolassa pyynnöstäni lauseen edellisiltaisesta esityksestään. Lause mukailee filosofi Jean-François Lyotardia.
”Lyotard ei sano sitä alun perin ihan noin, mutta hänelle oleellista on puhua kohtaamisesta maailman kanssa. Kun kohtaat jonkun jutun joka räjäyttää asiat jotenkin aistillisesti, niin ihmisellä on taipumus toistaa sitä prosessia, jolla hän yrittää päästä takaisin siihen kohtaamiseen. Tärkeää on se, että se kohtaaminen ei kuitenkaan ole tavallaan taltioitavissa. Siinä se unohtaminen on se oleellinen asia. Se mikä on primääristi koettu, on läsnä vain silloin kun sinä sen koet. Mutta sitten sinulla on joku rakenne sille, miten sinä toistat sitä tapaa päästä uudelleen sinne halutun kokemuksen tai tapahtuman ääreen”, Aittomäki avaa.
Näin muotoutuu se mikä Aittomäelle on tällä hetkellä keskeistä: maailmamme rakentuu harjoitteiden varassa.
”Minulle on ollut oleellinen ajatus, että se miten me aistimme ja kohtaamme maailman, on rakentunut jonkinlaisen harjoittelemisen kautta. Se, että kohtaamme maailman jonkinlaisena, on harjoiteltua. Omaan ruumiiseensa on kerännyt, tai kerääntynyt, jotakin tapaa kohdata maailma”, Aittomäki muotoilee.
Aittomäen ajatuksen parissa en voi olla ajattelematta näennäisen epämääräisyytemme tiedostamatonta määrätietoisuutta. Ihminen on ympäristön ja oman ruumiin aiheuttamien aistimusten ja kokemusten jatkuvasti muokkaama prosessi, ja siksi voi olla aiheellista harjoitella maailman kokemista. Toisin sanoen, joko opimme tiedostamatta mitä eteen tulee, tai sitten tietoisesti opettelemme kokemaan ja aistimaan suhdettamme ympäristöön sekä yhteisen ja yksityisen väliseen liikkeeseen.
”Tottakai kaikki yhteiskunnalliset asiat ovat myös meidän lihassa ja ruumiissa”, Aittomäki aloittaa.
”Meillä on nämä tietyt kyvyt, mitkä me olemme tässä yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet ja mitä oma ruumis ja neurologinen järjestelmä ovat tottuneet tekemään. Se kaikki on muovautunut jotenkin sen yhteiskunnallisen ja poliittisen ulottuvuuden suhteen ja suhteessa”, Aittomäki sanoo.
Äärimmäisin, mutta selkein esimerkki Aittomäelle on armeija.
”Tarvitaan hyvinkin fyysinen ehdollistaminen joukolle ihmisiä, jotta heitä voidaan tarvittaessa käyttää sotakoneena. Tavallaan samantapaisesta asiasta on kysymys, kun ihmisiä koulutetaan yhteisön asettamiin vaatimuksiin.”
Ratkaisevaa on maailman ja yksilön tietoinen suhde.
”Voi ajatella esimerkiksi jotakin urheilua tai kamppailulajien treenausta. Ihminen voi käyttää sitä samaa traditiota johonkin henkilökohtaiseen vapautumiseen, tai sitten se voi jäädä jonkinlaisen kilpailurakenteen vangiksi”, Aittomäki pohtii.
Ajatus palaa yhteiseen.
”Jos meillä on kehykset, jotka ikään kuin sanelevat meille sellaisia kokemuksen konteksteja ja järjestelmiä, joita me emme pidä välttämättä täysin hyödyllisinä, niin minkälaista yhteisöllisyyttä me sitten tarvitsisimme, että voisimme jotenkin paremmin avata maailmojamme toisillemme”, Aittomäki miettii.
Haastattelusta tuli tavallaan Aittomäen kuvaama yhteisöllisyyden muoto. Hän kertoo yhtä omasta maailmastaan ja minä muotoilen siitä toista omassa maailmassani.
Asemahallin kuulutus kertoo jo Helsingin junan lähestyvän pohjoisesta, kun jaamme ja luomme yhteisen oivalluksen. Se saa impulssinsa, kun puran Aittomäelle leväperäisesti:
”Onkohan sille sitten olemassa mitään aistimisen aluetta, tai aistille nimeä, joka aistisi omaa psykosfääriämme kokonaisuutena? Tarkoitan, että kun esimerkiksi flow-tilassa kaikki koettu, opittu, eletty, havaittu ja parhaillaan havainnoitu, ovat vain ideaalissa risteyskohdassa ja suhteessa toisiinsa, tekeminen ja opittu virtaa mielestä rennossa suhteessa rakentuvaan”, mietin.
”Tuo onkin jännä kysymys. Kaikkihan ne asiat alun perin tulee aistien kautta, mutta joissain tilanteissa sinä vain tuotat jotain, etkä saa sitä aisti-inputtia juuri silloin, eli sinä jotenkin käytät sitä aiemmin saamaasi.”
”…että maailmasta on tullut tämmöisiä asioita, ja nyt minä filtteröin ne tähän paperille”, Aittomäki miettii ja jatkaa ilmeiseen:
”Tavallaan sen voi ajatella, että kaikki nyt vaan tulee jostakin..”
”..ja on menossa jonnekin”, jatkan lausetta lennosta.
”Niin, eli jokainen meistä on tietynlainen kombinaatio maailmasta. Tietynlainen kokoelma maailman palasia on minä. Minä on joku kokoelma maailmasta, ja siitä kokoelmasta minä uutan tekemiseeni jotakin”, Aittomäki naurahtaa.
”Se on aika kaunis ajatus. Minä olen tämä kokoelma tai otanta maailmaa… tällä hetkellä.”
”Sitten se elää, ja sinne tulee jotakin palikoita lisää.”
”Maailma ei ole, se tapahtuu kuten minäkin”, parahdan innoissani. Dialogi ja sen musertava yksinkertaisuus naurattaa meitä.
Juna tuli. Otan Aittomäestä valokuvan asematunnelissa. Kiitän kurssista, keskustelusta ja inspiraatiosta. Jään istumaan aseman portaille ja aistin uuteen aamuun heräävää Kuopiota. Kaupungin äänet, kuvat, tuoksu ja tuntu kerrostuvat tänä aamuna kivasti muistojeni lomassa. Menen ystäväni luo aamukahville jakamaan kokemaani, kun ajatukset nyt vaan ovat sellaisia ainaisia vaeltajia.