Katarttinen kurkistus ranskalaisen juhlan kulisseihin

Kyynelehdin ja nauroin useaan kertaan nähdessäni Koskemattomat (2011) ja sen takia saman ohjaajakaksikon Olivier Nakachen ja Eric Toledanon uusin teos häiden järjestämisestä tuntui kovin epäilyttävältä. En oikein jaksanut uskoa, että kuvaus tapahtumajärjestäjien päivästä voisi tehdä vaikutusta tai herättää suuria tunteita. Vieläpä elokuvan ranskankielisen nimen (Le sens de la fête) Suomessa käytettävä versio C’est la vie tuo mieleen lähinnä Anna Puun vanhan hitin. Huonosti valittu nimi ei kuitenkaan vastaa sitä tunteiden kirjoa, mitä tämä parituntinen saa katsojassa parhaimmillaan aikaan.

Hääpäivä on morsiamen ja sulhasen tärkein ja ikimuistoisin päivä ja siihen latautuvien toiveiden määrää ja voimakkuutta voi vain yrittää kuvitella. Siksi häiden järjestämisestä vastuussa olevalla yrityksellä on maine ja tulevaisuus kyseessä joka työkeikalla. Pitopalvelusta vastaava Max (Jean-Pierre Bacri) yrittää kaikin voimin pitää iltaa raiteillaan tämän ystävän, valokuvaaja Guyn (Jean-Paul Rouve) sekoillessa aivan muualla kuin omissa työtehtävissään ja viihdetaiteilija Jamesin (Gilles Lellouche) koetellessa vuorotellen sekä Maxin että sulhasen hermoja. Prameiden hääjuhlien taustavoimissa tottuneesti toimivat juhlan ammattilaiset huseeraavat kulisseissa toteuttamassa isäntäväen aivoituksia juhlapäivän aamunkoitosta aina seuraavan yön pikkutunneille saakka. Ja he, joille kiitos hyvistä häistä tosiasiassa kuuluu, tekevät niin paljon enemmän, kuin isäntäväki koskaan saa tietää.

Hämmentävän hauskat ja raivostuttavat karikatyyriset hahmot muistuttavat monia tosielämän henkilöitä ja katsojan on mahdollista asettua hermoromahduksen partaalla tasapainottelevan Maxin housuihin. Elokuva voi olla raskas ja suorastaan katarttinen kokemus, jos on parhaillaan ahkeroimassa jonkin ison ja täydellisyyttä vaativan hankkeen parissa itsekin. Elämässä ei palloilla yksin vaan taustajoukot ovat olennainen osa onnistumista, vaikka ne eivät aina ihan kokeneimmasta päästä olisikaan. Jokainen kuitenkin yrittää parhaansa. Vaikka loppumetreillä ei seisoisikaan kiitos vaan tuhannen tulitteen räjähdys suin päin kohti yleisöä, voi synkimmästäkin suosta silti vielä nousta luovuudella ja yhteishengellä.

Nämä ranskalaiset häät on kuvattu vavahduttavan kauniisti. Elokuvan tilannekomiikka on aidosti ilahduttavaa ja välillä suorastaan pärskivää. Musiikista vastaa ihmeellinen, salaperäinen jazz-tähti Avishai Cohen. Tämän elokuvan tulen katsomaan vielä useaan otteeseen, ehkä varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu siltä, että kaipaa uskoa elämään ja yhdessä tekemiseen.