Jo näytelmän juliste lupaa paljon. Joensuun ylioppilasteatterin Kapteeni ja veli –näytelmän juliste on luultavasti hienoin näkemistäni Joensuun ylioppilasteatterin julisteista. Sopivasti retrosävyisenä se henkii ajatonta tunnelmaa. Menneisyyden lisäksi näytelmä sidotaan silti myös tulevaisuuteen selkeällä Star Trek –assosiaatiolla, jota on turha tulla väittämään vahingoksi, koska Ville Rautiainen jopa näyttää siinä hiukan Patrick Stewartilta. Aikatasoilla leikkiminen on mukana myös näytelmässä.
Itse näytelmä on kypsä ja rauhalliseen syvällisyyteen sukeltava. Tunnelma rakennetaan pitkälti retrohenkisten lavasteiden ja samanlaista menneen tunnelmaa henkivän Pakkahuoneen varaan. Pakkahuoneen sinänsä varsin pieni tila on käytetty taitavasti hyväksi.
Näytelmä liikkuu kahdella aikatasolla. Kun äiti tekee kuolemaa, saapuvat veljekset Arto (Ville Rautiainen) ja Erno (Tommi Kaplas) tyhjentämään vanhaa kotitaloa. Toisessa aikatasossa hypitään veljesten lapsuusmuistoihin. Siirtymät aikakausien välillä toteutetaan luontevasti vaikka laittamalla hattu päähän tai lappu silmään.
Näytelmän missio ei näytä olevan poliittinen, vaan terapeuttinen, mutta sellaisena se on onneksi vahva. Yksinhuoltajaäidin elämän kipukohtia ei jäädä pohdiskelemaan, vaikka niitä näytelmästä silmille hyppiikin. Sukupuolten välinen dynamiikka, jossa sinkkuna oleva pikkuveli tekee kotitöitä, mutta parisuhteessa oleva isoveli jättää ne puolisolleen otetaan annettuna. Senkään pohtimiseen tai kyseenalaistamiseen ei ryhdytä. En tiedä, kuinka lähellä kolmeakymmentä näytelmän kirjoittaneet ja ohjanneet Vilja Itkonen ja Susanna Kotilainen ovat, mutta tulee väistämättä mieleen, että ehkä tässä jotain ikäkriisiä käsitellään. He tuntuvat pyrkivän enemmänkin ymmärtämään, eivät niinkään muuttamaan maailmaa.
Kapteeni ja veli etenee hyvin universaalien kysymysten äärelle. Vanhempi veli Arto on vältellyt aikuiseksi kasvamista pitkään, mutta nyt viimein oman lapsen tehdessä tuloaan on pakko. Lapsuuden ja aikuisuuden törmäyskohta kipeitä muistoja ja syyllisyyden tunteita herättävässä lapsuudenkodissa on raju.
Tekstin vahvuus on siinä, että lukuisilla pienillä vihjeillä ja palasilla syvennetään yksinkertainen tarina hyvin suureksi. Ja kirjoittajat nivovat taitavasti kaiken ehjäksi tarinaksi. Tikkejä revitään auki pitkin näytelmän alkupuolta, mutta loppua kohti ne ommellaan taas umpeen, ja saunakin saadaan vihdoin lämpiämään. Loppu on vähäeleinen ja toiveikas.
Ongelma ensi-illassa oli, että näyttelijät eivät oikein tavoittaneet kaivattuja voimakkaampia tunnetiloja. Sekä Rautiainen että Kaplas olivat uskottavimmillaan pikkupoikien rooleissaan. Koko näytelmä on vahvimmillaan ruotiessaan veljesten välistä dynamiikkaa niin tarkalla silmällä, että ajoittain teki kipeää. Kumpikin näyttelijä oli pikkupoikana läsnä, hauska ja ajoittain sydäntä riipaiseva. Ne, joilla on sisaruksia, löytänevät näytelmästä paljon tuttua ja ehkä koskettavaakin.
Rikkinäisen aikuisen esittäminen ja etenkin suuttuminen tuntui väkinäiseltä etenkin Rautiaisella. Voimakkaita ja oletettavasti jonkinlaisiksi kliimakseiksi tarkoitettuja kohtauksia juostiin läpi kovin latteasti. Etenkin kohtaus, jossa katsojalle selviää syy nuoremman veljen silmälappuun, tuntui valuvan hukkaan. Siinä piilleet valtavat draaman ainekset jäivät potentiaaliksi. Harmitti, vaikka olisi voinut itkettää.
Markus Lier tuo näytelmään muista näyttelijöistä selvästi poikkeavaa komiikkaa, joka tuntuu muusta kokonaisuudesta irralliselta. Lierin selkeät koomikon maneerit tuntuvat aika ajoin jopa rikkovan vaivalla rakennettua tunnelmaa. Hänen kovaäänisille ja remakasti nauraville hahmoilleen löytyy peruste vain osan ajasta. Kyse ei ole taitojen puutteesta, sillä jossakin toisessa näytelmässä Lierin hahmot olisivat olleet aivan upeaa katseltavaa, mutta tässä en niitä ihan tajunnut.
Maaria Drake Arton vaimona ja Katriina Hassinen pikkupoikien yksinhuoltajana kantavat näytelmää tukipalkkeina. Roolit eivät anna tilaisuutta räiskymiseen, mutta suoritukset vakuuttavat hyvänä perustyönä.
Ajoittaisesta draaman vesittymisestä huolimatta Kapteeni ja veli on hienoa katseltavaa. Julistamisen sijaan tällainen pohdiskeleminen on piristävää, etenkin kun puitteet Pakkahuoneella palvelevat tarkoitusta niin hyvin. Lavastusta ei ammuttu yli, puvustuksella ei haettu huomiota, eikä tarjolla ollut tissejä ja räjähdyksiä. Tähän kaikkeen olisi käsikirjoitus sinänsä tarjonnut mahdollisuuden, mutta se ei näköjään ollut tarpeen. Mummoille ei tarjottu juuri muuta paheksuttavaa kuin muutama vittu, jos nyt mummotkaan enää niitä jaksavat paheksua. Aikuinen, laadukas, muttei unettava näytelmä.