Mistä kansanedustajat ja toimittajat puhuvat, kun he sanovat, että jokin poliittinen kysymys tai uusi lainsäädäntö on monitahoinen ja vaatii keskustelua kansalaisyhteiskunnan kanssa? Kenen kanssa keskustellaan, kun jokin yhteiskunnallinen kysymys vaatii keskustelua kansalaisjärjestöjen kanssa. Mikä on tämä ”kansalaisyhteiskunta” ja ne kansalaisjärjestöt?
Kansalaisyhteiskunnan määritelmä kansalaisyhteiskunta.fi -verkkosivujen mukaan on joukko erilaisia yhteisöjä. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat erilaiset puolueet, uskonnolliset yhteisöt, yhdistykset, säätiöt ja muut organisaatiot. Kansalaisyhteiskunta oman määritelmänsä mukaan erotetaan kahdesta muusta yhteiskunnan osasta, jotka ovat: 1. valtio; tarkemmin sanottuna koko julkinen sektori, kunnat, virastot ja vastaavat tahot ja 2. markkinat.
Markkinat kansalaisyhteiskuntasivujen mukaan taas voidaan erottaa vielä kahteen pienempään osaan, jotka ovat yritykset ja kuluttajat. Kuluttajalle voidaan kuitenkin antaa toisiakin nimityksiä, kuten äänestäjä, yksilö, kansalainen tai sinä tämän lukija.
Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta yksilö eli kansalainen on jostain syystä haluttu taannuttaa vain markkinatalouden osaseksi, ei mitenkään aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Kansalaisyhteiskunnan näkemys yksilöstä on siis varsin uusliberalistinen ja erikoinen. Perinteisemmän liberaalin demokratian teorian mukaan kansalainen tai yksilö on se aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, joka valitsee poliitikot ja niiden kautta ilmaisee tahtonsa yhteiskunnan kehityksestä ja lainsäädännöstä.
Suomen lainsäädäntökäytännössä on käytössä monitasoinen asiantuntijakuuleminen. Lakeja valmistelevat ministeriöt kuulevat ennen lakiesityksen tekoa useita virkamiehiä ja asiantuntijoita liittyen lain vaikutuksiin ja perusteluihin. Tässä ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, koska lienee kaikkien etu, että lakiesitykset ovat monen eri tahon pohtimia ennen etenemistä eduskuntaan, poliitikkojen pohdittavaksi.
Lait säätävät edustuksellisessa demokratiassa kansalaisten valitsemat edustajat. Suomessa eduskunnan valiokunnat, jotka valmistelevat lakeja myös kuulevat monia eri tahoja ennen lakien hyväksyntää. Kummassakin kuulemiskierroksessa on mukana asiantuntijoiden lisäksi toinenkin taho, jota pitää kuulla ennen lakien säätämistä. Tätä tahoa edustavat lukuisat kansalais- ja etujärjestöt, jotka pyrkivät muuttamaan lainsäädäntöä mieleisekseen. Kansalaisia ei lainsäädäntötyössä kuulla, vaikka teknologian avulla olisi varsin helppoa järjestää kansanäänestys jokaisesta lakiesityksestä.
Tarkkaavainen lukija on tässä vaiheessa jo varmaan miettinyt mihin tällä pyrin tai mikä esittämässäni järjestelmässä on vikana. Ongelma on siinä, että erilaiset yhdistykset ovat omineet itselleen tietynlaisen monopolin jostakin yksittäisestä aatteesta, asiasta tai ryhmästä. Nämä erilaiset etujärjestöt puhuvat suuremman ihmisryhmän puolesta, kuin näiden järjestöjen todellinen jäsenmäärä on. Erilaisia yhdistyksiä, säätiöitä tai vaikka ammattijärjestöjä kuullaan eduskunnassa samalla tavalla kuin vaikka yliopiston tutkijoita. Näitä järjestöjä pidetään puolueettomina asiantuntijatahoina, vaikka ne ovat pienten joukkojen ja vähemmistöjen etujärjestöjä.
Teoriassa tietenkin kuka tahansa voi kuulua moneenkin eri järjestöön ja näin saada oman äänensä kuuluviin niiden kautta. Tosiasiassa kuitenkin eri ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin jonkin järjestön kautta. Osalla ei ole aikaa, voimia tai muuten vain halua istua yhdistysten kokouksissa. Ihmisillä on erilainen tosiasiallinen mahdollisuus saada äänensä kuuluviin organisaatioiden kautta, joku on karismaattisempi kuin toinen ja toisella on enemmän varallisuutta ja mahdollisuus käyttää kaikki aikansa järjestötoimintaan, ehkä sosiaalisista peloista tai masennuksesta kärsivä ei vain pysty erilaiseen yhteistoimintaan. Demokratia oikeastaan keksittiin sen takia, että ihmisten väliset erot saataisiin poistettua ja jokaiselle yksilölle taattaisiin samanlainen valta demokraattisessa järjestelmässä.
Kansalaisjärjestöt ja tahot, jotka kannattavat kansalaisjärjestöjen suurempaa mukaan ottamista erilaiseen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ovat oikeastaan lopulta demokratian vastaisia. Aina kun kuulen tai näen uutisissa jonkin tahon tai poliitikon alkavan puhua ”kansalaisyhteiskunnan” mukaan ottamista keskusteluun siitä tai tästä asiasta, minua alkaa hirvittää. Kummallisen, positiiviseksi meille mainostetun, termin taakse kuitenkin kätkeytyy ajatus siitä, ettei äänestäjiä oikeastaan halutakaan kuulla poliittisessa päätöksenteossa. Riittää että etujärjestöjä kuullaan.
Järjestöt myös hyötyvät tästä, koska ne saavat lisää näkyvyyttä ja jäseniä. Monet järjestöt saavat lisäksi rahoituksensa julkiselta sektorilta, kunnilta tai valtiolta. Ne siis toimivat veronmaksajien, kansalaisten, rahoilla ja käyttävät yhteiskunnallista valtaa, joka kuuluisi näillä omille rahoittajilleen. Toimintametodi on siis samankaltainen kuin luonnossa loiseläimillä on. Järjestöt, joita poliitikot kuulevat ovat kuitenkin minun näkemykseni mukaan vain äänekäs vähemmistö.
Tietenkään minulla ei ole mitään yhteistä toimintaa ja erilaisten tapahtumien järjestämistä vastaan mitään. En missään nimessä pidä erilaisia yhteisiä talkoita mitenkään pahana asiana ja kannatan lämpimästi erilaisia asioita, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen tekemään asioita, joista pitävät. Poliittista valtaa näille ihmisjoukoille ei tulisi kuitenkaan antaa äänestäjien, sinun ja minun, vallan kustannuksella.
Kirjoittaja on ”kansalaisyhteiskuntaan” kuulumaton kansalainen.
Perusteluja täysin vastakkaiselle mielipiteelle voit löytää täältä:
kansalaisyhteiskunta.fi.
Muuta suositeltua luettavaa:
John Locke: Tutkielma valtiovallasta
Karl Popper: Avoin yhteiskunta ja sen viholliset