Oman alansa Romanovin kivet
Kalevala. Tätä kirjoittaessa on kulunut puolisen viikkoa siitä kun leffan näki ja vieläkin on vaikea sanoa siitä mitään. Jari Halosen oletettavasti mestariteoksekseen tarkoittama Kalevala – Uusi aika on sellainen elokuva, josta kovasti haluaisi tykätä paljon. Ensimmäiseksi leffan jälkeen alkoi silti muodostua hajanainen, mutta selvästi negatiivisempi näkemys, jonka sumuisuudesta erottui selkeimpänä termi ”tekotaiteellista paskaa”. Ei Kalevala sentään sitä ole, mutta ei se mikään helmikään ole.
Jari Halonen on tarttunut äärimmäisen kunnianhimoiseen urakkaan, pitäytynyt tinkimättömästi omalla linjallaan ja pyrkinyt yhdistämään galaksit räjäyttävän maailmanselityksen elokuvataiteelliseen merkkipaaluun. Yritys on tärkeä ja kunnioitettava, vaikkei se onnistukaan.
Perusongelma, jos jättää huomiotta sen, ettei Halosen maailmanselitys räjäytä galakseja, on siinä, että sanoman julistaminen syö liikaa tehoja elokuvalliselta puolelta. Kokonaisuudesta tulee hiukan vaivaannuttava paketti, jonka Jari Halonen nimittää Totuudeksi ja tunkee puoliväkisin katsojan kurkusta alas. Kun kyseessä on kansalliseepos, joka on enemmän tai vähemmän tuttu ja merkityksellinen suurelle osalle suomalaisia, olisi luontevammalta tuntunut toteutustapa, jossa katsojalle olisi jätetty enemmän tulkinnan ja oivaltamisen mahdollisuuksia. Silläkin tavoin Halonen olisi saanut totuutensa julistettua ja sen läpimeno olisi varmaan ollut jopa tehokkaampaa. Ennen kaikkea sillä tavalla olisi kuitenkin hyvin todennäköisesti tullut parempi elokuva.
Näyttelijöiden turkkamainen ähellys on osa rautalangasta vääntöä. Ainoat, jotka eivät ähellä otsasuonet pullottaen ovat Väinämöinen (Ari Vakkilainen) ja synnyttävä äiti Riitta (Maija-Liisa Ström). He ovat halun yläpuolella eivätkä siksi tuhoa maailmaa. Halu on Halosen profetiassa se tuhoava energia, jolla kapitalismi, patriarkaatti ja näistä johtuva sosiaalinen ja ekologinen katastrofi selittyy. Halu erottaa Halosen mukaan ykseydestä, vieraannuttaa ja mahdollistaa siten väkivallan, julmuudet ja tuhon.
Elokuvallisesti se äheltäminen on tahattoman koomista. Turkkalainen metodi ei ole kestänyt järin hyvin aikaa ja vaivaannuttaa enemmän kuin vakuuttaa. Elokuvallisesti ongelmallisia ovat myös väliin heiteltävät tekstimuotoiset asioiden rautalangasta väännöt, jotka tekevät muutenkin rikkonaisesta kokonaisuudesta entistä rikkonaisemman. Eikä niidenkään tahatonta komiikkaa sovi vähätellä.
Kalevala – Uusi aika on kansanperinteestä ammentavalle fiktiolle sitä, mitä Romanovin kivet (1993) oli suomalaiselle toimintaelokuvalle. Tienraivaaja, merkittävä uranuurtaja, joka ei leffana ole kovin kummoinen.