Kahden intohimoinen kasvutarina

Nykytanssia esittelevällä elokuvallaan Pina (2011) hurmannut Wim Wenders on tuottanut tuntemattomamman German Kralin ohjaaman teoksen Viimeinen tango, joka kertoo tanssijapariskunnan myrskyisestä suhteesta toisiinsa ja loppumattomasta rakkaudesta tangoon. Tanssija koreografi Pina Bauschista kertonut elokuva iski rajusti suoraan sydämeeni, joten suhtauduin jo etukäteen lämpimästi myös uuteen tanssikuvaukseen. Paikoitellen Wendersin jo aiemmin käyttämillä taiteellisilla ratkaisuilla ratsastava Kral kuitenkin innoittaa katsojan tangon intensiiviseen pyörteeseen ja pitelee tiukasti kiinni elokuvan lopputeksteihin saakka.

Elokuva keskittyy tanssijapariskuntaan Maria Nieves Rego ja Juan Carlos Copes, ja kertoo, kuinka puolikkaat löysivät toisensa, muotoutuivat yhdeksi lihaksi, ja ajan myötä kasvoivat erilleen itsenäisinä yksilöinä. Elokuva on etenkin naisen kasvutarina, joskin kohti yksinäistä vanhuutta. Köyhät nuoret Maria ja Juan, joilla ei ole mitään muuta kuin tanssi, löytävät toisistaan voimaa ja heistä kehittyy Buenos Airesin ja myöhemmin maailman kuuluisimpia tangotaitureita. Juanin pakkomielle mullistaa tango ja viedä se uudelle tasolle mullistaa myös parin elämän ja määrittää lopulta heidän kohtalonsa ennen kaikkea taiteilijoina. Taiteen täytyy jatkua vaikka mitä tapahtuisi.

Ensin pari tanssii rakkaudesta toisiinsa. Tango vaatii kuitenkin voimakkaita tunteita – se on yhtä lailla vihan kuin rakkaudenkin tanssi. Vaikka pari alkaa erilaisten elämän muutosten myötä tuntea yhä syvempää vihaa ja katkeruutta toisiaan kohtaan, he ovat rakastuneita tangoon, ja se sitoo heidät yhteen vihasta ja katkeruudesta huolimatta. Tangoon, rakkauteen ja vihaan tarvitaan kuitenkin kaksi, ja raastavin, särkevin ja loukkaavin puukon isku tälle myrskyävälle suhteelle on lopettaa tanssiminen.

Elokuvan tanssikohtaukset sulautuvat tarinan kerrontaan lennokkaasti ja tunnelmallisesti. Teoksen jaksanee katsoa myös tanssiin vähemmän tutustunut henkilö. Tanssista, kehon kielestä ja liikkeen kauneudesta lumoutuville henkilöille elokuva on kuitenkin silkkaa hunajaa. Tangon silmää nopeammat jalan liikkeet ja käännökset, lennokkaat nostot ja laskut sekä lopulta ikuisuudeksi venyvä hidastettu katseiden kohtaaminen saavat katsojan häkeltyneenä kurkottamaan odotettua mutta toteutumatonta suudelmaa – niin mukaansa tempaavaa on tuo sanaton, alitajuntaisesti vaikuttava kehojen liike ja kosketus.

Elokuvan argentiinalaisella murteella puhuttu espanja, Buenos Airesin kadut ja kauniit auringonlaskut kuuluvat välttämättä tangon tunnelmaan. Kieli jää vielä pitkään elokuvan jälkeen kaikumaan lausahduksina ja äänteinä mieleen, ja kuvat herättävät halun palata vielä uudelleen noille samoille kaduille. Yksi elokuvan eduista taiteen muotona on juuri alitajuntaisten reaktioiden, sanattomien tuntemusten herättäminen katsojassa. Kuva, ääni ja liike yhdistettynä kertovat tarinan jostakin mitä itse ei tiennyt olevan edes olemassa. Viimeinen tango mahdollistaa hetken heittäytyä tanssitaiteilijoiden tuskan, ilon ja rakkauden täyteisen elämän sisään. Koen olevani jälleen yhtä elämänkokemusta rikkaampi.