Jyrki Lehtola: Suomi 100. S&S: 2017. 252.Suuri yleisö tuntee käsikirjoittaja ja kirjailija Jyrki Lehtolan parhaiten piikikkäänä kolumnistina, joka nykyisin kirjoittaa Ilta-Sanomiin. Lehtola julkaisi romaanin viimeksi vuonna 1994, viimeisin suurta huomiota saavuttanut käsikirjoitustyö oli TV-sarja Presidentin kanslia lähes vuosikymmen sitten. Nyt Lehtola on jälleen kirjailijanakin ajankohtainen: hän on kirjoittanut hakuteoksen muotoon puetun satiirikokoelman Suomi 100. Teos käsittelee asiat, ihmiset ja ilmiöt aakkosjärjestyksessä Alvar Aallosta YYA-sopimukseen. Välillä järjestystä rikkovat esimerkiksi Jari Tervon, Sofi Oksasen ja Tarja Halosen puheenvuorot. Muutaman tekstin pohjana ovat Ilta-Sanomissa viime vuosina ilmestyneet kolumnit.
Ymmärtämättömät ovat joskus väittäneet Lehtolaa Suomen ilkeimmäksi kirjoittajaksi. Oikeasti lähempänä todellisuutta on Kaarina Hazardin luonnehdinta Lehtolasta yhtenä tämän maan viimeisistä humanisteista. Lehtola sanoo kuten asiat vaativat, esimerkiksi näin hakusanan Sodat, syyt ja seuraukset kohdalla:
”Näin me aloitettiin tää meidän kansallinen projekti nimeltä Itsenäinen Suomi, wuhuu! […] Siinä sitten riidellään ja myönnetään, että ei voi mitään, tää pelottaa, mitä jos me tota noin tota noin haettais jostain joku tota noin tota noin vaikka kuningas, ja sitten me liehitellään saksalaista B-sarjan prinssiä meille kuninkaaksi, Gallén-Kallela värkkää sille kiimasena jo valtiasasua, se just on tärkeintä nyt, se vitun valtiasasu. Ja niin meillä on nuori, itsenäinen ja demokraattinen Suomi, joka ei oikeastaan halua olla itsenäinen, demokratia eikä Suomi, hyvin alkaa tää projekti, enää vajaa sata vuotta jäljellä!”
Sodat, syyt ja seuraukset on kirjan pisimpiä tekstejä ja siinä käydään läpi muutamia historiamme tunnettuja tapahtumia yllättävistä näkökulmista. Euroopan historian verisimmän omaa kansaa vastaan käydyn sodan voittajat eivät halua olla itsenäisiä vaan Saksan vasalleja, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin suuri osa hävinneistäkin on sitä mieltä, että ”mikä vitun sisällissota, me ollaan yhtenäinen kansa”. Osansa saavat Lapuan liike, aseveljeys natsi-Saksan kanssa, unelmat Suur-Suomesta, samoin kuin suomettuminen ja taistolaisuus. Lehtolan myötätunto on sodan uhrien ja siitä eniten kärsineiden puolella, ”sota on muutakin kuin […] tää virallinen valehtelu, mitä täällä ympärillä tapahtuu”.
Lehtola on suomalainen toisinajattelija, joka kiinnittää huomionsa siihen, mikä jää varjoon. Henkilöiden tasolla Lehtola näkee punaista aina, kun lähes kenestä tahansa puhutaan epärehellisesti: kehutaan tai haukutaan ansaitsemattomasti. Uudessa kirjassa kehutaan (ainakin kautta rantain) jopa Mannerheimia, jonka haukkuminen on nykyisin älyllisesti laiskaa ja liian helppoa. ”Mannerheimia ei ole, on vain eteenpäin pyrkiviä ihmisiä hakkaamassa Mannerheimista harhojensa näköistä minipatsasta.”
Vaikkapa Nobelin rauhanpalkinnon jälkeen julkisuudessa kritiikittömästi palvotun Martti Ahtisaaren kohdalla on toisin. Tekstissä Ahtisaaren Martin puheenvuoro Lehtola panee Ahtisaaren luettelemaan merkittäviä saavutuksiaan Suomen demokratisoimisesta Vietnamin sodan lopettamiseen ja koulukiusaamisen lopettamisesta rasismin nujertamiseen mietelmällä ”Barack Obamakin on ihminen, vaikka onkin musta”. Lehtola ei pilkkaa Ahtisaaren saavutuksia tai ulkonäköä vaan tämän ylimielisyyttä, elitismiä ja huomionkipeyttä, jotka ovat miehen saavutuksiin nähden megalomaaniset. Ahtisaari edustaa muutenkin Lehtolan pilkan kohteen arkkityyppiä: menestynyttä ja vaikutusvaltaista itsensä ja etenkin julkisen minänsä aivan liian vakavasti ottavaa miestä, jota ei julkisuudessa koskaan lyödä, vaikka aihetta olisi.
Ajoittain Lehtola on toki ilkeäkin, mutta hänen pilkkansa kohdistuu yhteiskunnan yläkerrokseen, jonkinlaisen hovinarrin hengessä. Lehtola ei yleensä pilkkaa esimerkiksi ulkonäköä tai mitään sellaista asiaa tai ominaisuutta, jota pilkattava ei ole itse tuonut julkisuuteen siitä hyötyäkseen. Asenteet, ajatusmallit ja yhteiset valheet, joita kieltäydytään näkemästä, ovat Lehtola pääkohteita. Lapualaisoopperan kohdalla uusi sukupolvi yritti Lehtolan mukaan avata isiensä haavoja, mutta tulikin ”kertoneeksi, että nuoret fanaatikot ovat aina ja kaikkialla samanlaisia niin, että oli vaikea erottaa, mikä oli Lapuan liikkeeseen kohdistuvaa parodiaa, mikä uuden sukupolven omaa, uhmakasta julistusta siitä, että kuten Lapuan liikkeellä, niilläkin oli vain yksi varastettu ajatus.”
Suomen ainoa kirjallisuuden nobel-palkinnon voittanut kirjailija on Frans Emil Sillanpää. Suomen virallinen sinivalkoinen ääni kuuluu laulaja Katri Helenalle. Kirjallisuuden professori Panu Rajalalla on ollut pyrkyä Suomen viralliseksi suurten kirjailijoiden elämäkerturiksi. Lehtola saa tekstissä Sillanpää, F.E kaikki mahtumaan yhteen virkkeeseen. Arvioituaan ensin Sillanpään tuotannon uuvuttavaksi maaseutuproosaksi, Lehtola totetaa: ”F.E Sillanpää oltiin jo unohtamassa oman aikansa pilakuvana, mutta ura jatkoikin surullista kulkuaan, kun Panu Rajala kiipesi selkään ja ratsasti Sillanpäällä jopa Katri Helenan halveksimaksi ihmiseksi.” Tekstissä Katri Helena keskeyttää taas sanotaan laulajan itsensä suulla: ”Olin rouva Sinivalkoinen, suomalainen ikoni, joka oli antanut Panu Rajalan koskettaa itseään, kaikkialta, enkä siksi kestänyt sitä halveksivaa katsetta, jonka suomalaiset minuun siksi loivat.”
Avioliitto Katri Helena ja Panu Rajalan välillä oli mitä oli, mutta kymmenen vuotta avioliiton päättymisen jälkeen käyty molemminpuolinen julkinen sonnanheittokampanja niin kirjojen, lehtien kuin musikaalienkin välityksellä oli jotakin, mistä molempia on syytäkin pilkata. Sanottakoon, että Lehtolan teksti on tässä kontekstissa sieltä kevyimmästä päästä.
Suomalaisesta sisusta mainitaan Lehtolan mukaan harvemmin, että ”käsite on peräisin kreikkalaismytologiasta tutun Sisyfoksen loputtomasta toistonpakosta, joka ei johtanut mihinkään”. Tässä Lehtola tekee virheen. Sisyfos kyllä joutui vierittämään kivenjärkälettä yhä uudestaan vuoren huipulle vain katsoakseen kiven vierivän alas ja aloittaakseen työn alusta, mutta kysymyksessä oli jumalten langettama rangaistus eikä Sisyfoksen toistonpakko. Sisyfos uhmasi kuolemaa ja jumalia ja sai rangaistuksensa. Myytissä voi nähdä myös kohtaloon alistumattomuutta, rohkeutta ja taistelua, jotka sisuun usein liitetäänkin. Lehtola kääntää ajoittain tekstiensä lopussa näkökulman ylösalaisin. Hän houkuttelee lukijaa tiettyyn tulkintaan ja tekstin lopussa näyttää lukijalle, kuinka naurettava tämän tulkinta olikaan. Ehkä teksti sisusta olisi kaivannut vielä tällaisen lisäyksen?
Aikoinaan pienen kulttuurikohun nostattaneen Sianhoito-oppaan Lehtolan kanssa kirjoittanut Markku Eskelinen julkaisi viime vuonna kirjan Raukoilla rajoilla, jossa käydään läpi suomalaisen proosakirjallisuuden historia. Vaikka Eskelisen ja Lehtolan yhteistyöstä on kulunut 30 vuotta, monet heidän mielipiteensä niin historiasta kuin kirjallisuudesta tuntuvat menevän edelleen yksiin. Ilmaisutapoinakaan satiiri ja vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria eivät ole niin kaukana toisistaan kuin luulisi, ainakaan Lehtolan ja Eskelisen tekeminä. Herrat lähestyvät niin historiallisia kuin kirjallisiakin ilmiöitä eri keinoin, mutta niin samasta suunnasta, että Lehtolan satiiria kannattaa verrata Eskelisen kirjallisuushistoriaan.
Jyrki Lehtolan Suomi 100 on täynnä kiinnostavia rinnastuksia, yllättäviä historiantulkintoja ja pahaa tietoa, jota ei haluta kuulla eikä ajatella. Kolumnisteille tyypillinen kertakäyttöisyys Lehtolan kirjasta puuttuu. Teoksessa on niin paljon asiaa, ettei sitä kannata ahmia yhdeltä istumalta, vaikka tekstin iskevyys siihen houkuttaakin. Nopeasti ahmivalta lukijalta nyanssit jäävät huomaamatta ja toisaalta teoksen tyyli voi suurina annoksina puuduttaa. Lehtolan tekstit kannattaa nauttia hiljaa sulatellen, vastaan väittäen ja välillä ääneen nauraen, sillä totuus naurattaa eniten.