Jeesustelun maailmanennätys
Kyllästyttääkö maahanmuuttokeskustelu? Ei se mitään, kannattaa kuitenkin varautua siihen, että aihe on tapetilla vielä kauan. Vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa, jokaisen on syytä tuntea hieman taustoja. Moni kokee nykyisin, että kiihkoilijat omivat julkisuudessa kaiken tilan. Tuntumassa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Jo 1980 – luvulla aikansa menestyskirjailija Matti Pulkkinen teki hyvin epäkorrektin teon jakamalla riitapukarit kahteen koulukuntaan, realisteihin ja idealisteihin. 2000 – luvulla on selkokielisemmin puhuttu “rasisteista” ja “kukkahatuista”. Jako tuntuu useista luontevalta, sillä ihmiset tunnistavat saman leiriytymisen työpaikoillaan. Näkemykset työn sisällöstä ja tarkoituksesta tulevat joskus eri planeetoilta ja paikantuvat lopulta käsityksiin elämän suurista kysymyksistä. Mikä on ihminen ja mihin menossa ja niin edelleen. Toimittaja, Amnestyn Suomen osaston puheenjohtaja Jussi Förbom on ehdottomasti kukkahattusetä. Itsepäisen maailmanparantajan jyrkkyys on myös lähtökohta kotimaiseen turvapaikkapolitiikkaan keskittyvälle teokselle Väki, valta ja virasto.
Förbomin kantava idea on ollut kirjoittaa maahanmuuttovirasto Migristä ja sen asemasta turvapaikkajärjestelmän näkökulmasta. Omien sanojensa mukaan se tarkoittaa, että “käsittelyn keskiössä on Suomeen suuntautuva humanitaarinen siirtolaisuus ja siihen kohdistuva poliittinen päätöksenteko, lainsäädäntö ja lakia käytännössä soveltava viranomaishallinto”. Förbom korostaa, ettei kyseessä ole tutkimus, vaan “lohkare poliittista ja tutkivaa journalismia”. Kirjan kuusi osaa on kirjoitettu “suhteellisen itsenäisiksi kokonaisuuksiksi”, eikä hän ole pyrkinyt rakentamaan “yhtä alusta loppuun kulkevaa tarinaa”. Runsas lainausten käyttö on arvion yhteydessä perusteltua, sillä kirjailija on onnistunut kuvailemaan työnjälkeään harvinaisen todenmukaisesti. Väki, valta ja virasto on kaikkea muuta kuin yhtenäinen tarina, mutta tälläkin muotopuolelta on omat kasvonsa.
Förbom on tehnyt valtaisan työn haastatellessaan Migrin kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevia ihmisiä yhteiskunnan lähes kaikilta portailta. Kirjan perusilme on juuri tässä: Ihmisäänet luovat elävän todellisuuden mekaanisen lakipykälämaailman ympärille. Lukija huomaa pian, että erityinen paino on laitettava sanalle “viranomaishallinto”. Parhaimmillaan Förbomin tutkiva journalismi on kuin mestarillista jännitysromaania, jossa liittolaiset ovat vihollisia ja hallitukset pahansuopia isoveljiä. Haastattelut paljastavat Migrin eräänlaiseksi ääribyrokratian linnakkeeksi, josta voisi käyttää sanaa kafkamainen. Maahanmuuttovirasto on hullaantunut voimastaan ja ohjailee asiantuntijavallallaan poliitikkoja haluamaansa suuntaan. Jättiläinen ei ole lempeä, vaan härnää pienempiään. Lopullinen päämäärä on estää mahdollisimman monen turvapaikanhakijan rantautuminen Suomeen. Förbomin tarinoiden roisto on viraston entinen ylijohtaja, valtakunnallisesti melko tuntematon Jorma Vuorio. Pikkusieluisen virkamiehen irvikuvana Vuorio ruumiillistaa kaiken sen, mitä vastaan Förbom taistelee.
Aatteenpalossa on valitettavasti myös tie kirjan rapauttavimpaan ominaisuuteen. Förbomin henkilökohtaisen ristiretken ei itsessään tarvitsisi olla ongelma. Se muuttuu taakaksi hänen persoonallisuudessaan. Förbom esittää turvapaikkapolitiikkaa ja yleensä maahanmuuttopolitiikkaa koskevat mielipiteensä tavalla, jonka valinta ei avaudu lukijalle. Hän vaikuttaa vetäneen tahallaan yli kaikki kliseet. Hurskastelu on niin häpeilemätöntä, että välillä kirja täytyy laskea käsistään. Luinko varmasti oikein? Förbom kerskailee avoimesti jumalallisella oikeudenmukaisuudellaan ja antaa kaikkiin kysymyksiin saman vastauksen: Ihmisoikeudet, ihmisoikeudet ja ihmisoikeudet. Velvollisuuksien vaatiminen rinnalle olisi loukkaavaa. Lukija päätyy helposti ajattelemaan, että kirjailija on hakenut ihanteensa Jehovan todistajien propagandalehdistä. Sellaisista, joissa kaikenväriset ihmiset tanssivat käsi kädessä vehreillä niityillä, eivätkä yhden mielihalut ole toiselta pois. Rakkauden keskellä seisoo Mestari Förbom, joka tunnetaan niin hyveellisenä, että metsäkauriitkin syövät kädestä.
Förbomin omakuva on niin pyhimysmäinen, että siitä kirjoittaessaan tuntee liioittelevansa. Mutta ei, mies on tosissaan. Se pakottaa tietenkin kysymään, mihin tällä on pyritty. Onko tarkoituksena ollut antaa lukijalle äärinäkemysten siedätyshoitoa täysin järjettömällä paisuttelulla? Sen tietää vain Förbom itse. Silti voidaan todeta, että pyrkimys on epäonnistunut. Förbom tekee itsestään karnevaalihahmon ja tuo ensimmäisenä mieleen takavuosien kuuluisimman uusnatsin, Pekka Siitoinin. Siitoin oli erittäin viihdyttävä ja älykäs herra, mutta myös suuruusharhainen alkoholisti. Förbomin kannattaisi jatkossa varoa, mihin lokerikkoon haluaa itsensä yhdistettävän. Nyt ollaan syvällä vaaravyöhykkeellä.
Tuntuisi johdonmukaiselta arvata Förbomin henkiseksi vastakohdaksi perussuomalaisten Jussi Halla-ahoa. Osuvampi vertaus saattaisi kuitenkin löytyä vihreiden Osmo Soininvaarasta. Soininvaara on nimittäin aina huomioinut tavallisen tallaajan vastaamalla tämän oletettuihin kysymyksiin maltillisesti, perustellen ja suhteellisuudentajuisesti. Förbomilta puuttuvat kaikki nämä avut. Hurjia väitteitä saa laukoa, mutta ne eivät muutu totuuksiksi ilman todisteita. Esimerkiksi kansallisvaltioita saa vihata, mutta niiden saavutuksien ohittaminen ei ole rehellistä. On myös halpahintaista syyllistää suorittavan tason virkamiehiä siitä, että he tekevät työnsä ohjeidensa mukaan(!). Kaikkeen ei riitä vastaukseksi ihmisoikeudet. Ei eritellympien selitysten vaatiminen voi olla tyhmän lukijan tiedostamattoman muukalaiskammoista kiusantekoa. Monia lukijoita taatusti miellyttäisi talouden kaltaisen pikkuseikan tunnustaminen. Mitä Förbomin unelmien rajaton maailma tarkoittaisi ja mitä se ei tarkoittaisi? Olisiko vehreiden niittyjen kansa onnellista halpatyövoimaa ja kuka sitä hallitsisi? Tällaisten kysymysten huomioiminen maksaisi itsensä takaisin, sillä nyt Förbom menettää uskottavuutensa. Lukijalle välittyy hapan vaikutelma siitä, että hän ylpeilee maailmankuvansa ahtaudella. Voiko ihminen käyttäytyä kuin strutsi?
Väki, valta ja virasto sisältää paljon arvokasta tietoa maahanmuuttoviraston toiminnasta ja politiikanteosta sen taustalla. Förbom hallitsee tapahtumakerronnan kekseliäästi, jopa taiturimaisesti. On harmiteltavaa, että hän pilaa niin paljon vakaumuksellisilla huudahduksilla, joiden ainoana tukena on yksi taikasana. Förbomin ääni voisi kaikua suoraan joltakin ns. maahanmuuttokriitikoiden trollivuorelta, vaikkapa Suomi24 – sivustolta, jota ei tunneta varsinaisesti laadukkuudestaan. Kirja on julkaisuna karhunpalvelus kaikkein törkeimmille nettirasisteille, avaimet käteen – periaatteella. Kustantamossa havahdutaan toivottavasti pohtimaan kustannustoimittajan vastuuta tällaisissa tapauksissa. Vauhkoontunut kukkahattuilu on yhtä luotaantyöntävää kuin vastakohtansa. Jonkun pitäisi nyt mennä lukemaan teosta vanhainkotiin. Viimeisen sivun jälkeen saattaisi tarkkakorvainen seniorikansalainen tokaista, että tällä miehellä on sydän paikallaan, mutta muuta saisi olla enemmän. Sitten taputettaisiin.
Jussi Förbom: Väki, valta ja virasto. Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka. Into Kustannus, 2014, s. 301.