Jouko Turkka: Kärsimys on turhaa. Teos: 2017. 163 s.Viime vuonna kuollut Jouko Turkka oli teatterin suurmies: ohjaaja, teatterikorkeakoulun uudistaja ja näytelmäkirjailija. Hän teki arvokkaan uran myös kirjallisuuden parissa. Finlandia-palkinnon historiassa on yksi vääryys ylitse muiden: Jouko Turkan romaani Häpeä ei voittanut palkintoa 1994. Romaani vei Turkan vimmaisen, maanisen ja karnevalistisen kirjallisen tyylin huippuunsa. Sen voi katsoa olleen jopa lopullinen esitys hänen ilmaisustaan. Tähän päättyvät maininnat Turkasta kirjallisuushistoriassa, vaikka hän pari kirjaa vielä julkaisikin. Nyt häneltä on julkaistu postuumi teos Kärsimys on turhaa.
Kirjasta ei ole julkaistu taustatietoja. Lukijan ensimmäiset kysymykset ovatkin: koska tämä on kirjoitettu, oliko teos tarkoitettu julkaistavaksi tällaisena, onko kirja Turkan itsensä kokoama vai onko se raavittu väkisin kasaan kuoleman jälkeen löytyneistä papereista ja muistiinpanoista? Kirjoittajan tunnistaa kyllä Turkaksi, mutta teos on todella kaukana Turkan kolmen ensimmäisen kirjan tasosta. Terävä tarkkailija, joka näkee nopeammin ja enemmän kuin muut, on muuttunut höperöityneeksi vanhukseksi. ”Sitä moraalista voimaa, joka minulla joskus oli, ei enää ole! Onko ollutkaan? Se on mennyttä aikaa. Minulta hölmöltä kesti liian kauan tajuta.”
Entisen neron luomisvoiman hupenemisesta ja terveyden luhistumisesta kertova itsetilitys olisi ollut Turkan tekemänä lähtökohtaisesti kiinnostava kirja. Nyt asiat on pääteltävä muutamilta harvoilta riveiltä ja niiden väleistä.
Kärsimys on turhaa sisältää lähinnä jo esikoisteos Aiheista tuttua Turkkaa: paljon nopeita ja yllättäviä asioita yhdisteleviä tarinan aihioita. Uudessa teoksessa tarinoita kehitellään pidempään pääsemättä edes yhtä pitkälle kuin Aiheissa. Tarinat jäävät torsoiksi eikä niissä juuri ole oivalluksia, joihin tarttua. Kieli sentään on tutun rehevää ja roisia.
Yhden uuden aluevaltauksen Turkka tekee: hänen teoksensa on täynnä ruokareseptejä ja viiniarvioita. Välillä saattaa olla aivan asiallinen viiniarvio tai ruokaresepti, mutta useammin ruokareseptinä alkava teksti vaihtuu Turkan saarnaavaan ilmaisuun ruuan ja seksin kohtalonyhteydestä tai siitä, kuinka eläinten ja ihmisten paska kasvattaa kaiken. Kun eräässä viiniarviossa mainitaan viinissä olevan aavistuksen verran ”tallintaustan tuoksuja”, Turkka tekee siitä seuraavan johtopäätöksen:
”Tallintaustahan ei voi tarkoittaa muuta kuin hevosenpaskan hajua. Viinitarhassa sitä on käytetty lannoituksessa. Mutta hevosenpaskan haju viinin maussa, siitä on luvallista kiihottua vain hienoimmassa viininmaisteluraadissa. Kaikki tarpeeksi korkealle kehitetty ja hienosäädetty on jotenkin perverssiä.”
Pippurista Turkkaa taas toteaa:
”Pippuri on kotoisin Aasiasta. Pippuria on käytetty sukuvietin kohottamiseen, aina, kaikkialla, pippuri, pumpernikkeli, piparkakkutalo, noitaämmä pyydystää miehiä, syöttää näille pippuritaloaan, pippurilla käsiteltyä vittuaan haistattaen, metsässä pippuroitu pillu esillä, nukkuen hame silmillään, pippurivittu lemuten kauas metsään.”
Ruoka, seksi ja paska ovat Turkan teoksen pääasiallinen sisältö. Näistä sinänsä hienoista aiheista hän ei kuitenkaan saa rakennettua yhtäkään kiinnostavaa tarinaa. Lukijalle jää tyhjä ja huijattu olo.
Onko teos oikeasti koottu väkisin Turkan jälkeensä jättämistä aihioista? Jos näin on, olisi vähättelyä sanoa Turkan kääntyvän haudassaan tämän takia. Pikemminkin kappale biomassaa, joka oli Jouko Turkan ruumis ja josta piti tuleman matojen ruokaa, olisi nyttemmin muuttunut puulaatikkoon suljetuksi hyrräksi.
Toinen vaihtoehto voisi olla, että tämä on Turkan viimeinen suuri pila. Jättää jälkeensä täysin arvoton käsikirjoitus ja nauraa vielä haudan takaakin niille idiooteille, jotka siihen viitsivät aikaansa tuhlata. Lukiessa voi melkein kuvitella Turkan nauraa hohottamassa suu niin ammollaan, että nielusta näkyy peräaukkoon saakka. Minä menin julkisesti lankaan, jotta sinun ei tarvitsisi.