Lapsille ja nuorille suunnattu fantasia löytää aina katsojia. Ylioppilasteatteri näyttää tämän tiedostaneen ja tarjoaa omaa versiotaan miekkojen ja taikuuden täyttämästä genrestä.
Taer’n on fantasiamaailmaan sijoittuva tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Taustamytologia on rakennettu Keski-Maata mukailemalla. Hyvyyttä edustavat Valon Lasten ritarikunta ja pahuutta Hiljaisuuden Kuningas Sarveinen. Pullukoiden hobittien sijaan näytelmän pääosassa on nuori Taer’n, joka asuu maatilalla seppä Cwolin ja vanhus Dahl B’nin hoidossa. Nuorukainen haluaa monien fantasiapäähenkilöiden tapaan lähteä seikkailulle ja nähdä maailmaa. Pian tähän tilaisuus tarjoutuukin, kun tilan erikoislaatuinen oraakkelipossu karkaa. Sikaa metsästäessään Taer’n törmää Valon Lapsien prinssi Gwideoniin ja tulee epäonnekseen samalla sekoittuneeksi hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. Seikkailullaan hän tutustuu myös G’wurki-otukseen ja Elan’w-tyttöön.
Juoni kuulostaa varmasti tutulta. Tarkoituksena on kuitenkin parodioida fantasiaa, mikä selittää kliseiden tulvan ja hahmojen hölmöt nimet. Taer’nin voi nähdä teinifantasioiden tyypillisen päähenkilön parodiana. Sankarimme on nysverö typerys, joka häviää kaikki tappelunsa ja joutuu lähestulkoon kaikkien vastaantulijoiden pompottelemaksi. Tarinan tyttökään ei ole hänestä kiinnostunut. Muita fantasian konventioita kohdellaan lempeämmin. Huumoria luodaan parodian sijaan lähinnä tilannekomiikan ja hassujen sivuhenkilöiden avulla. Näytelmä on hieman liiankin hauska, sillä näyttelijöiden pokka ei aina pysy.
Vaikka näytelmän nimihenkilö Taer’n on päässyt mainosjulisteeseen, niin teiniangstiselta päähenkilöltä näyttämön varastavat persoonalliset sivuhenkilöt. Erityisesti itsevarma ja rohkea Ealen’w sekä muikea prinssi Gwideon vievät huomiota nuorelta antisankarilta. Näytelmän edetessä Taer’n kyllä kasvaa ja kehittyy, muttei vahvaksi sankariksi, kuten odottaisi, vaan empaattiseksi ja kasvattivanhempiaan kunnioittavaksi nuoreksi. Kenties tämä on tosielämän sankaruutta? Näytelmä kehottaa myös myönteiseen elämänasenteeseen: Jos antaa epätoivolle vallan voi muuttua Hiljaisuuden Kuninkaan palvelijaksi.
Lavastus on hyvin minimaalinen ja paljon jää katsojan mielikuvituksen varaan. Kuvittelua auttavat tapahtumapaikkoja kuvaavat maalaukset, jotka heijastetaan takanäyttämön piilottavaan harsoon. Maalaukset palvelevat välillä muunakin kuin staattisena taustana. Oraakkelipossu esimerkiksi on esillä vain hahmona maalauksessa.
Kertoja on näytelmän kerronnassa avainasemassa, sillä hän selvittää Taer’nin maailman taustamytologiaa ja näyttämön ulkopuolelle sijoittuvia tapahtumia. Hän kuvailee myös hahmojen tunteita ja osallistuupa näyttämön tapahtumiinkin. Kertojan vahva käyttö on tarpeellista kuvatessa suurta fantasiamaailmaa, mutta samalla näyttelijät jäävät liikaa sivuun.
Maalauksiin ja kertojaan nojaamisessa on huonotkin puolensa. Nämä nostavat päätään erityisesti toisella puoliajalla, joka on huomattavasti heikompi kuin näytelmän alkupuolisko. Alkuun on upotettu huomattavasti enemmän erikoisia örriäisiä ja dramatiikkaa. Loppupuolella ei esimerkiksi käydä yhtäkään miekkatappelua, jossa vastustaja on lavalla. Sen sijaan taistellaan ilman kanssa tai maalaukseen kuvattua vihollista vastaan. Lisäksi kertojaa tarvitaan niin monessa kohtaa selittämään, mitä näyttämön ulkopuolella tapahtuu, että alkaa pakostakin mietityttämään Taer’nissa olevan kenties liikaa aineksia yhteen näytelmään.
Vaikka Taer’n hoipertelee loppua kohden, eikä tarjoa fantasiaan tutustuneelle varsinaisesti mitään uutta, niin näytelmän kohdeyleisö tuskin valittaa. Lapset ja nuoret varmasti pitävät hassuista sivuhenkilöistä ja monen tytön näkisi mielellään hauskanpidon ohessa samastuvan Elan’wn hahmoon ja ottamaan tytöstä mallia. Toisin kuin monella aikuisella, nuoremmilla katsojilla on myös vilkkaampi mielikuvitus. Lapsille tuskin tuottaa vaikeuksia kuvitella harsottu laatikko laukkaavaksi hevoseksi. Itse jään ihmettelen miksi näytelmässä ylipäätään sellaista tarvitaan. Vanhemmille vielä sen verran ettei tappeluosuuksista tarvitse huolehtia: Näytelmässä käytetyt miekat ovat lapsiystävällisiä, minkä näyttelijät todistavat tarttumalla usein niiden teriin.