Ylioppilasteatterin uusin näytelmä mainostaa antaneensa näyttelijöilleen vapaat kädet. Käytännössä näytelmä on tehty työryhmissä, joiden tuotokset ohjaaja Niko Rotko on sovittanut yhteen. Eri episodit tosin liittyvät yhteen vain hatarasti, mikä on näytelmän suurin ongelma.
Ruusujen ja Raunioiden Kaupunki rakentuu temaattisesti rakkauden ympärille. Yhtenäistä juonta ei ole, vaan näytelmä rakentuu löyhästi toisiinsa liittyvistä osioista. Näihin kuuluu muun muassa sketsejä ja musiikkinumeroita. Keskiössä on tarina Don Quijotesta, Sancho Panzasta, Antonista ja hänen kitarastaan Rocinantesta. Yhtäläisyydet Cervantesin teokseen näkyvät tosin vain nimissä. Nämä kolme oudosti nimettyä suomalaista kaverusta päättävät eräänä päivänä ilman mitään erityistä syytä lähteä Ruotsiin, missä heidän seikkailujaan sitten seurataan.
Manchalaisen harharetket ovat vain yksi sotilas varsinaisessa viittauksien armeijassa. Don Quijotesta hypätään Tähtien Sotaan, siitä Elviksen kautta Toy Storyyn, loikaten välissä 80-luvun diskoon. Mahtuupa sillisalaattiin saamelaisiakin mukaan, lähinnä vitsinä jonkinlaisesta mystisestä saamelaisvirastosta. Muitakin kansalaisuuksia pilkataan, etupäässä tosin ruotsalaisia. Tai kenties kaikki ruotsalaiset naiset ovat seksinnälkäisiä blondibimboja? Kliseistä pilkkaa huolestuttavampaa on etteivät näytelmän yksittäiset osiot liity toisiinsa kuin kaukaa haetuilla tavoilla. Viittaukset hyppäävät mikä minnekin vailla punaista lankaa. Tulos onnistuu lähinnä hämmentämään. Ruusut ja rauniot välillä kummittelevat välissä. Niistä on ilmeisesti pyritty rakentamaan jonkinlaista kantavaa teemaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin hahmot näitä kahta sanaa usein toistelevat.
Epäselvyyttä edesauttaa myös kerronta. Musikaalinumeroista, nykytanssista ja köyhistä sketseistä ei koherenttia kokonaisuutta rakennu. Soppaa vielä sekoitetaan kahdella, välillä jopa kolmella kertojalla, jotka riitelevät keskenään. Näytelmä parjaa itseään saamelaisviraston kautta, jonkinlaisena itseironian yrityksenä kenties. Ikävä vain että viraston esittämä mielipide kuvaa näytelmää oikein osuvasti.
Musiikkikappaleet on ilmeisesti valittu jotenkuten näytelmän aiheita silmällä pitäen. ABBAlta, Queenilta ja Elvikseltä lainatut kappaleet kertovatkin toki rakkaudesta, mutta se miten ne liittyvät näytelmään ja hahmoihin jää pimentoon.
Epäröin kutsua Ruusujen ja Raunioiden Kaupunkia näytelmäksi. Irrallinen kokoelma musiikkia, tanssia ja puhuttua sanaa, höystettynä välillä melkein hauskoilla sketseillä, kuvaa esitystä paremmin (nimitys “episodimainen odysseia” on loukkaus Homerosta kohtaan). Vaikka tarkoitus ei olisikaan rakentaa yhtenäistä kokonaisuutta niin jonkinlainen visio tarvitaan silti. Liekö liian vapaat kädet saaneiden näyttelijöiden, ohjauksen tai varsinaisen käsikirjoituksen puutteen vika, mutta näytelmä on kaoottinen sekamelska. Ruusujen sijaan mieleen tulevat enemmänkin rauniot, kun hämmentyneenä poistun Pakkahuoneelta.