Joensuun ylioppilasteatteri: Ruusujen ja raunioiden kaupunki

Ylioppilasteatterin uusin näytelmä mainostaa antaneensa näyttelijöilleen vapaat kädet. Käytännössä näytelmä on tehty työryhmissä, joiden tuotokset ohjaaja Niko Rotko on sovittanut yhteen. Eri episodit tosin liittyvät yhteen vain hatarasti, mikä on näytelmän suurin ongelma.

Ruusujen ja Raunioiden Kaupunki rakentuu temaattisesti rakkauden ympärille. Yhtenäistä juonta ei ole, vaan näytelmä rakentuu löyhästi toisiinsa liittyvistä osioista. Näihin kuuluu muun muassa sketsejä ja musiikkinumeroita. Keskiössä on tarina Don Quijotesta, Sancho Panzasta, Antonista ja hänen kitarastaan Rocinantesta. Yhtäläisyydet Cervantesin teokseen näkyvät tosin vain nimissä. Nämä kolme oudosti nimettyä suomalaista kaverusta päättävät eräänä päivänä ilman mitään erityistä syytä lähteä Ruotsiin, missä heidän seikkailujaan sitten seurataan.

Manchalaisen harharetket ovat vain yksi sotilas varsinaisessa viittauksien armeijassa. Don Quijotesta hypätään Tähtien Sotaan, siitä Elviksen kautta Toy Storyyn, loikaten välissä 80-luvun diskoon. Mahtuupa sillisalaattiin saamelaisiakin mukaan, lähinnä vitsinä jonkinlaisesta mystisestä saamelaisvirastosta. Muitakin kansalaisuuksia pilkataan, etupäässä tosin ruotsalaisia. Tai kenties kaikki ruotsalaiset naiset ovat seksinnälkäisiä blondibimboja? Kliseistä pilkkaa huolestuttavampaa on etteivät näytelmän yksittäiset osiot liity toisiinsa kuin kaukaa haetuilla tavoilla. Viittaukset hyppäävät mikä minnekin vailla punaista lankaa. Tulos onnistuu lähinnä hämmentämään. Ruusut ja rauniot välillä kummittelevat välissä. Niistä on ilmeisesti pyritty rakentamaan jonkinlaista kantavaa teemaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin hahmot näitä kahta sanaa usein toistelevat.

Epäselvyyttä edesauttaa myös kerronta. Musikaalinumeroista, nykytanssista ja köyhistä sketseistä ei koherenttia kokonaisuutta rakennu. Soppaa vielä sekoitetaan kahdella, välillä jopa kolmella kertojalla, jotka riitelevät keskenään. Näytelmä parjaa itseään saamelaisviraston kautta, jonkinlaisena itseironian yrityksenä kenties. Ikävä vain että viraston esittämä mielipide kuvaa näytelmää oikein osuvasti.

Musiikkikappaleet on ilmeisesti valittu jotenkuten näytelmän aiheita silmällä pitäen. ABBAlta, Queenilta ja Elvikseltä lainatut kappaleet kertovatkin toki rakkaudesta, mutta se miten ne liittyvät näytelmään ja hahmoihin jää pimentoon.

Epäröin kutsua Ruusujen ja Raunioiden Kaupunkia näytelmäksi. Irrallinen kokoelma musiikkia, tanssia ja puhuttua sanaa, höystettynä välillä melkein hauskoilla sketseillä, kuvaa esitystä paremmin (nimitys “episodimainen odysseia” on loukkaus Homerosta kohtaan). Vaikka tarkoitus ei olisikaan rakentaa yhtenäistä kokonaisuutta niin jonkinlainen visio tarvitaan silti. Liekö liian vapaat kädet saaneiden näyttelijöiden, ohjauksen tai varsinaisen käsikirjoituksen puutteen vika, mutta näytelmä on kaoottinen sekamelska. Ruusujen sijaan mieleen tulevat enemmänkin rauniot, kun hämmentyneenä poistun Pakkahuoneelta.

  • Niko Rotko

    Kiitos arvostelusta!

    Näytelmän muodosta ja sisällöstä vastanneena haluan oikaista Jussi Valosen virheellisen tulkinnan siitä, että esityksessä pilkattaisiin mitään kansallisuuksia. Näin ei ole, sillä näytelmämme yksittäiset roolihahmot ominaisuuksineen eivät edusta kokonaisia ihmisryhmiä. Teatteriesityksen ulkopuolellakaan yksilön hyvät tai huonot ominaisuudet eivät oikeuta tekemään minkäänlaisia yleistyksiä joukosta johon hän kuuluu. Toivon ettei kukaan muu vedä moista johtopäätöstä.

  • Jussi Valonen

    En halunnut ehdottaa että näytelmä on millään lailla rasistinen. Kohdan: ”Muitakin kansalaisuuksia pilkataan, etupäässä tosin ruotsalaisia. Tai kenties kaikki ruotsalaiset naiset ovat seksinnälkäisiä blondibimboja?” voisi ilmaista paremmin sanomalla että ruotsalaistytön hahmo on aika stereotyyppinen, kuten myös saamelaisviraston puhetapa. Selvästi näytelmä käytti stereotypioita hyväkseen vain humoristisiin tarkoituksiin, eikä suinkaan kansallisuuksien pilkkaamiseen.

    Mielestäni kyllä stereotyyppiset kuvaukset, vaikkapa juuri ruotsalaisista, loukkaavat joitakin naapureistamme. Ei kuitenkaan siinä mittakaavassa kuin arviosta tuntuisi käyvän ilmi. Pilkataan on ehkä myös turhan vahva ilmaisu. Kiitos kommentistasi. Jos joskus vielä näen näytelmässä stereotyyppisen ruotsalaisblondin niin varon kyllä ottamasta sitä pilkkana kaikkia Ruotsin naisia kohtaan.

    Vaikkei ketään niillä loukattaisikaan niin mielelläni näkisin näytelmissä muutakin kuin blondi- ja ruotsalaisvitsejä.

  • Anna

    Jussi olikkonää siellä katsomossa pää pöntössä?

  • Jake Ronimus

    Arvio, vaikkakin ammattimaiseen tyyliin kirjoitettu, muistuttaa Savon Sanomien erään nimeltä mainitsemattoman kriitikon kirjoitustapaa siinä määrin, että esityksen arvionnissa on tässä tapauksessa pyritty nostamaan esiin kaikki huonot puolet arvostelun nimissä.

    Käsittääkseni tällaisen tekstilajin tarkoitus olisi antaa yleiskuvaa potentiaaliselle katsojalle mitä hän on menossa katsomaan ja vasta toissijaisesti antaa kritiikkiä tekijöille. Edelleen vertaisin tekstiä professori Ahlqvistin murskakritiikkiin Seitsemästä veljeksestä (huom. viittaus väitettyyn Homeroksen mustamaalaamiseen), koska vain sen minulle tuo mieleen kontekstin kuvauksen puuttuminen ja ainoastaan lopputuloksen sekä yksityiskohtien kritisointi.

    Mitä tapahtui arvion keskeisimmälle osuudelle, jossa käsitellään juonta? Miksei tekstissä kerrota lyhyesti mitä näytelmässä tapahtuu? Ja kaikkein päällimmäiseksi haluaisin esittää kysymyksen, miksi ylioppilaskunnan virallinen lehti Uljas lyttää ylioppilasteatterin ohjelmistoa näin rankalla kädellä? Tämä arvio on yksi harvoista joita on kirjoitettu, ja mahdollinen katsoja sen erittäin todennäköisesti lukee ja todennäköisesti pettyy ennalta murskakritiikin ansiosta.

    Edellisen kommentaattorin sanoihin tukeutuen uskallan kyseenalaistaa arvion kirjoittajan näkemyksen hyvän ja täydellisen näytelmän eroista. Ruusujen ja raunioiden kaupunki ei ole täydellinen näytelmä, mutta kovan työn aikaansaannos ja mielestäni näkemisen arvoinen esitys.

  • Niko Rotko

    Itse en halua tehdä kritiikkiä kritiikistä. Totta kai arvosteluun saa kirjoittaa mitä vain haluaa, olipa lehti mikä tahansa. Olen tyytyväinen Jussi Valosen muotoiltua tuon yhden harhaanjohtavan kohdan uudelleen, eikä minulla ole muuta lisättävää kuin kiittää Uljasta arvostelun tekemisestä. Kaikista näytelmistä sitä ei ole saatu.

  • Jussi Valonen

    @Jake Ronimus

    Arvostelu on ennen kaikkea henkilökohtainen mielipide. Vaikka en Ruusujen ja Raunioiden Kaupungista pitänytkään niin ei se tarkoita etteikö joku toinen katsoja olisi eri mieltä. Kun kerran en näytelmästä pitänyt niin kirjoitan totta kai arvostelun keskittyen siihen miksi en siitä pitänyt.

    ”Käsittääkseni tällaisen tekstilajin tarkoitus olisi antaa yleiskuvaa potentiaaliselle katsojalle mitä hän on menossa katsomaan ja vasta toissijaisesti antaa kritiikkiä tekijöille”

    On yhtä monta tapaa kirjoittaa arvosteluja kuin on arvostelijoitakin. Itse en edes pyri ”objektiiviseen” tyyliin. Ainoa kohta jossa mainitsen näytelmän tekijät kritisoiden on tämä: ”Liekö liian vapaat kädet saaneiden näyttelijöiden, ohjauksen tai varsinaisen käsikirjoituksen puutteen vika, mutta…”

    ”Edelleen vertaisin tekstiä professori Ahlqvistin murskakritiikkiin Seitsemästä veljeksestä”

    Arvosteluni vertaaminen Ahlgvistin arvosteluun on absurdi ajatus. Seitsemän Veljestä on tunnustettu klassikko ja sen vertaaminen Ruusujen ja Raunioiden Kaupunkiin on lievästi sanoen hämmentävää. Mutta jos Ruusujen ja Raunioiden Kaupunki avautuu jälkipolville yhtenä Suomen näyttämötaiteen huippuhetkistä niin saatte minun puolestani käydä vaikka rikkomassa hautakiveni.

    ”kontekstin kuvauksen puuttuminen ja ainoastaan lopputuloksen sekä yksityiskohtien kritisointi”

    Onko näytelmissä jotain muutakin kuin yksityiskohtia ja lopputulos? Mikä on se konteksti joka tulisi ottaa huomioon?

    ”Mitä tapahtui arvion keskeisimmälle osuudelle, jossa käsitellään juonta? Miksei tekstissä kerrota lyhyesti mitä näytelmässä tapahtuu?”

    Suurin kritiikkini näytelmälle on ettei siinä ole varsinaista juonta. Lue arvostelu uudestaan, kerron kyllä että näytelmän keskiössä ovat Don Quijote ja hänen seuralaisensa.

    ”Ja kaikkein päällimmäiseksi haluaisin esittää kysymyksen, miksi ylioppilaskunnan virallinen lehti Uljas lyttää ylioppilasteatterin ohjelmistoa näin rankalla kädellä?”

    Ylioppilaskunnan virallinen Ylioppilaslehti Uljas ei ole nähnyt näytelmää vaan Uljaan avustaja Jussi Valonen kävi sen katsomassa ja kirjoitti arvion. Minun mielipidettäni ja lehden mielipidettä ei tule sekoittaa. Enkä lyttää ylioppilasteatterin ohjelmistoa vaan lyttään yksittäisen näytelmän. Kirjoittana minulla on vastuu lukijoilleni. Jos kirjoitan toisin kuin mitä tunnen, niin valehtelen.

    ”Edellisen kommentaattorin sanoihin tukeutuen uskallan kyseenalaistaa arvion kirjoittajan näkemyksen hyvän ja täydellisen näytelmän eroista.”

    Olet vapaa kyseenalaistamaan näkemykseni hyvästä näytelmästä. Minulle tärkeintä on ennen kaikkea vahva tarina ja kokonaisuus jonka mukana katsoja pysyy perässä.

    Loppuun vielä että arviossani ei ole mitään henkilökohtaista ketään näytelmän parissa työskennelleitä kohtaan.

  • Lilja

    Jussin arvostelu on kärkevä, mutta osuu valitettavasti suurimmaksi osaksi maaliinsa. Näytelmä oli leikkaamalla ja liimaamalla sotkuisesti koostettu kokoelma kohtauksia, ja oikeastaan minkäänlaista järkevää kokonaisuutta ei saatu aikaiseksi. Katsojaa ei haastettu esittämällä kysymyksiä, vaan hänet pakotettiin rakentamaan kiinteyttä tyhjästä. Ongelmia oli paljon muitakin, ja toki myös joitakin positiivisia puolia; niihin on vaan kovin vaikea tarttua, sen verran huono maku esityksestä jäi.

    Itse asiassa, oikeastaan ylioppilasteatterin kaikkia viimeisimpiä näytelmiä on leimannut sama ongelma: heikko käsikirjoitus. Esimerkiksi viime kauden Tupa ja Kinkku pahana -esityksiin verrattuna uusimmat tuotokset ovat olleet jäsentämättömiä ja vailla kunnollista punaista lankaa. Se ratkaiseva pointti ja tarkoitus on jäänyt epäselväksi tai unohtunut kokonaan. Syytä ei varmaankaan tarvitse hakea kaukaa: kuten Ruusuissa, myös sekä Räkäpaskassa että kolmessa Pisaroiden neljästä näytelmästä tekstit on merkitty kokonaan tai osittain työryhmän nimiin. Improvisointi ja vapaa assosiaatio ovat Joensuussa tällä hetkellä in. Ne ovat kuitenkin johtanut käsikirjoitusten yhtenäisyyden kärsimiseen ja vision pirstoutumiseen liian moneen eri suuntaan. Muistuttaisin, että sille on syynsä, miksi näyttelijät eivät yleensä ole käsikirjoittajia tai päinvastoin. Löysä teksti ja näyttelijöiden liika valta vaikeuttavat myös ohjaajan työtä, mikä näkyy lopputuloksessa.

    Joensuun ylioppilasteatterissa on kuulemani mukaan loistava yhteishenki ja mukava tekemisen meininki. Se on hyvä, mutta teatteria tehdään kuitenkin ensisijaisesti yleisölle, ei näyttelijöille. Tulevaa Taer’n -näytelmää jään odottamaan skeptisenä, sillä senkin kotisivut paljastuu jotain tuttua: Ohjaus ja käsikirjoitus – Mikael Mckeough ja näyttelijät.

  • Ville Rautiainen

    Keskustelussa on noussut esiin teema ”mitä teatterin tulee olla”. Haluaisin muistuttaa, etteivät ylioppilasteatterit ole ammattiteattereita vaan harrastajateattereita. Siellä teatteria tehdään harrastukseksi ja ensisijaisesti omaksi iloksi. Se, että myös katsojat nauttivat siitä on toki tavoiteltavaa, mutta kenelle tahansa harrastajanäyttelijälle teatterintekemisen prosessi on se ensisijainen tekijä.

    Lisäksi ylioppilasteatterit ympäri maata poikkeavat usein tekemisperiaatteiltaan vahvasti muista teattereista kokeilumielisyydellään ja niin useimmat myös näkevät ylioppilasteatterin. Harva odottaa ylioppilasteatterin näytelmän olevan perinteinen, vahvasti käsikirjoitettu sydäntäraapaiseva draama. Sellaista tahtoessaan he menevät katsomaan kaupunginteatterin näytelmiä. Teatterialan ammattilaiset ovat itseasiassa hieman soimanneet nykyisiä ylioppilasteattereita kokeellisuuden puutteesta.

    Haluaisin myös tarkentaa, että käsikirjoitus ei pidä sisällään pelkästään juonta vaan myös tarkat repliikit. Usein käsikirjoituksen kohdalla lukee ohjaajan lisäksi työryhmä siksi, että näyttelijät ovat saaneet olla mukana tekemässä hahmojensa vuorosanoja. Näin hahmoista tulee luontevia.

  • admin

    Uljas haluaa jälleen kerran muistuttaa, että kommentteja ei julkaista, jos mukana ei ole toimivaa sähköpostiosoitetta. Sähköpostiosoitetta ei julkaista, mutta sen on siellä oltava.

    Pasi Huttunen
    Joensuun kampustoimittaja

  • Niko Rotko

    Toivottavasti keskustelu ei loppunut tähän, sillä kysymys ”mitä teatterin tulee olla” vaikuttaa tällä hetkellä ajankohtaiselta. Ainakin se ulottuu Uljaan nettisivujen ja Joensuun yyteen ulkopuolelle. Itse asiassa jopa Joensuun ulkopuolelle, sillä nykyteatterin estetiikkaa sivutaan -tai ainakin tavoitellaan- monissa muissakin kaupungeissa ja teattereissa.

    Lainaan Teatteri-lehden numeron 2/10 pääkirjoitusta, jossa kommentoidaan Kainuun Sanomissa julkaistua, Kajaanin kaupunginteatterin Peer Gyntin ensi-illan lytännyttä arvostelua: ”–hämmästelen kriitikon vaadetta, jonka mukaan teoksen pääarvona tulisi olla eheys. Nykyteatterin tavoitteena kun harvemmin on pyrkimys harmoniaan ja synteesiin.”

    Se, että Joensuun ylioppilasteatterin näytelmät herättävät samanlaisia reaktioita, osoittaa ainakin sen että samoja asioita on tavoiteltu. Liekö sitten lopputuloksissa eroa tavoitteiden onnistumisen suhteen, sitä en tiedä. Ainakin Kainuun Sanomissa ollaan samaa mieltä Jussi Valosen ja nimimerkin ”Lilja” kanssa siitä mikä on hyvää teatteria – tai tässä tapauksessa siitä mikä ei ole.

    Keskustelu jatkukoon.

  • Jussi Valonen

    Kainuun Sanomien Peer Gynt arvostelu: http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Arvostelut/1194633034679/artikkeli/ei+ehea+eika+tosi+sipulin+ydin+silti+tallella.html

    Teatterilehden pääkirjoitus:
    http://www.teatterilehti.fi/1917-heikko-esitys/

    Heti alkuun myönnän että käsitykseni teatterikentästä Suomessa ja maakunnissa on hyvin hatara, mutta yleisemmällä tasolla voi kai silti mielipiteitään esittää.

    Sinikka Viirretin arvostelu hämmentää. Hän sanoo alkuun näytelmästä: ”eheä ja tosi se ei ole”, mutta jättää selittämättä mitä tällä oikein tarkoittaa. Loppuarvostelun hän puhuu huonosta näyttelijäntyöstä ja näytelmän eroista muihin Peer Gynt tulkintoihin. Mieluummin lukisin mitä hän tarkoittaa sanoilla eheä ja tosi.

    Itse näkisin eheyden näytelmässä tarkoittavan sitä, että se muodostaa ymmärrettävän kokonaisuuden. Eheyttä auttaa jatkumo kohtauksien välillä ja näytelmää kantava teema. Näin näytelmästä tulee katsojalle ymmärrettävä ja helppo seurata. Eheys on tarpeen ainakin valtavirran näytelmissä. Tätä käsitystä vastaan on toki kapinoitava, mutta taiteen ja epäselvän kaaoksen välillä kulkee raja.

    Teatterilehden pääkirjoitus on huomattavasti selkeälukuisempi kuin Viirretin arvostelu. Olen kirjoittaja Annukka Ruuskasen kanssa pitkälti samaa mieltä. Kuten jo mainitsin niin totta kai valtavirtateatterin ulkopuolelle sijoittuvia näytelmiä tulee tehdä. Mieluummin uusia ja tavallisesta poikkeavia näytelmiä katsoisin itsekin.

    Yhdyn myös Ruuskasen näkemykseen kriitikoiden tehtävästä: ”Tässä tilanteessa korostuu maakuntalehtien kriitikoiden rooli uudenlaisten teatterikäsitysten ja -muotojen avaajana, jotta yleisö saisi vastaanoton välineitä nykyteatterin estetiikkaan.” Kriitikoiden tulisi totta vie esittää tulkintoja näytelmistä, eikä vain tehdä juonitiivistelmiä.

    Ruuskanen jatkaa: ”Tärkeää olisi myös se, että esitysten tekijät antaisivat katsojille teostensa lukuohjeita tavalla tai toisella. Ei taidetta tarvitse selittää, mutta jos kommunikaatio vaatii uutta kieltä, sen koodiston avaaminen on kohtuullista. Vasta sitten on mahdollista päästä mielekkääseen makuasioista kiistelyyn.” Ei kaikki maakuntalehtien kriitikoiden varassa siis ole.

    Ruusujen ja Raunioiden Kaupunkiin palatakseni, täytyy myöntää, etten ymmärtänyt mitä näytelmässä haettiin takaa. Kenties näytelmän valtavirrasta poikkeava teatterinäkemys ei minulle avautunut, tai ehkä näytelmä tarvitsee hieman koodistonsa selittelyä.