”Vittu, pää kiinni!”
Räkäpaska kertoo yhden punk-bändin tarinan vaiheineen- alusta loppuun- jos loppua koskaan tulikaan. Musiikillisesti esitys oli antoisa, sillä näyttelijät itse olivat tehneet kappaleet, sekä sanoituksen että sävellyksen. Tällainen työskentely kuvaa paneutumista aiheeseen ja työskentelyyn punk-hengen mukaisesti. Oli hienoa, että musiikki eli bändin ihan oikea soittaminen oli otettu mukaan, sillä se jos mikä teki esityksestä elävän ja aidon. Sanoitusten sisältö (niin paljon kuin siitä vain sai selvää) syntyi ihmisten kokemista asioista ja väisteli tai paremminkin rikkoi sääntöjä anarkistisessa hengessä. Myös taustamusiikki sopi tilanteisiin.
Valaistus vaihtui tilanteesta toiseen, ja sillä saatiin selkeitä eroja esityksen vaiheisiin. Ehkä värien käyttöä olisi voinut harkita, jolloin valaistus olisi tuonut väriä; violettia, vihreää? Lavastuksen suurimman osan hoitivat soittajien soittimet, rummut, kitara ja basso lavalla. Lavastus oli niukka. Näyttelijöiden lisäksi lavalla oli sohva ja pari tuolia. Tässä taas toisaalta on voinut olla oma tarkoituksensa.
Itse ideaa punk-bändin tai minkä tahansa bändin vaiheista teatteriesityksenä pidän hieman tyhjänä, mutta idea oli toteutettu niin hyvin kuin sen voi tehdä. Tyhjänä siksi, että yhtyeen piirissä vaikuttaneita henkilöitä ei voi kukaan toinen esittää, vaikka tässä tapauksessa kyseessä olikin tehty bändi (ellen ymmärtänyt totaalisesti väärin). Tilanteita, joita syntyy bändin matkan varrella ei voi mielestäni toistaa uudelleen, ellei itse mukana ollut niitä ole toistamassa. Juoni ei aukene juoneksi, kun kerrotaan tarinaa kolmen henkilön kesken.
Musiikin lisäksi näyttelijöiden persoonat saivat viihtymään katsomossa. Oli erityistä jotenkin seurata, miten näyttelijät pyrkivät tekemään sitä, mitä pitikin, eli näytellä roolihahmojaan. Ainutlaatuiset näyttelijöiden persoonat siis tekivät esityksestä minulle mielenkiintoisen. Heitä seurasin esityksessä varsinaisen tarinan sijaan. Tarinan idean ymmärsin paremmin vasta esityksen jälkeen.