Maaginen ylioppilasteatteri
Joensuun ylioppilasteatterin keikkuminen aallonharjalla jatkuu. Maaginen teatteri: näytelmä arosudesta – vain hulluille jättää erinomaisen jälkimaun niin ohjauksen, näyttelijäntyön kuin käsikirjoituksenkin osalta. Kokeneen teatteriveteraanin yhteistyö lahjakkaan nuoren tekijäkaartin kanssa näyttäytyy kokonaisuutena, jossa erilaiset maailmat ja tekemisen tavat onnistuvat täydentämään toisiaan. Missään tapauksessa se ei ollut itsestäänselvyys tässä Timo Ventolan ja Joensuun ylioppilasteatterin yhteistyössä.
Timo Ventolan tapa tehdä teatteria on saatu asettumaan todella hyvin sinuiksi Joensuun ylioppilasteatterin väen kanssa. On syytä epäillä, että tästä sillanrakentamisen onnistumisesta kantaa merkittävän vastuun myös apulaisohjaaja Samu Heikinmatti. Ylioppilasteatterille usein ominainen hiukan hapuileva spontaanius on antanut tietä kärsivällisemmälle metodille, mutta ylioppilasteatterilaiset tuovat soppaan silti tietyn määrän sekoilua ja karnevaalia. Myös näytelmän innoittanut teos, Herman Hessen syvällisistä pohdinnoista huumehöyryiseen psykedeliaan pomppiva Arosusi pitää sisällään samoja dramaturgisia jännitteitä.
Ensi-illassa tämä näkyi monena poikkeuksellisen vahvana roolityönä, jotka näyttelijöistä oli kärsivällisellä ohjaustyöllä saatu kaivettua. Erityisesti pankin räjäyttää Markus Lier, joka tekee aivan timanttisen suorituksen Pablon roolissa. Rytmitaju, ajoitus ja roolin eheys tuovat aivan upealla tavalla esiin Lierin ilmaisuvoiman, kun aikaisemmin hänen kykynsä ovat joko heikon ohjauksen tai muuten heikon valmistautumisen ansiosta menneet välillä hyvinkin vaivaannuttavalla tavalla hukkaan. Suomi on hänelle vieras kieli, ja ensi-illan tiimellyksessä artikulointi jäi välillä vähän puolitiehen, mutta edes se ei särkenyt hänen otettaan teoksesta ja yleisöstä. Voi olla, että Lier ei näyttelijänä ole maailman monipuolisin, mutta tämä suoritus ei juurikaan jättänyt toivomisen varaa.
Toinenkin päärooli, Anna Estolan Hermine on kokonaisuutena niin vakuuttavaa työtä, että aivan alun pieni hapuilu unohtuu nopeasti. Estola on joissakin aiemmissa ylioppilasteatterin teoksissa ollut se varma tekijä, joka on pystynyt kannattelemaan teosta. Nyt sama varmuus näkyy ylioppilasteatterilaisittain poikkeuksellisen vahvasti omaksutulla roolilla höystettynä. Herminen välittömyys ja intensiivisyys, jonka Estola on hyvin tavoittanut, tuntuu syvällä selkäpiissä kun hänen katseensa mittailee yleisöä.
Ja sitten oli Urho Heinonen Goethena, kasvoille läpsäisevän voimakkaana ja karnevalistisen riemukkaana, psykoottisuutta lähentelevänä ja vähän pelottavana hahmona. Heinonen on ulkonäkönsä, olemuksensa ja tyylinsä puolesta oikea valinta rooliin ja hän hoiti sen aivan erinomaisesti.
Antti Suvanto Harry Hallerin roolissa jäi pakostakin hiukan kolmen edellä mainitun varjoon. Ei sillä, etteikö hän olisi tehnyt hyvää työtä, mutta Lier, Estola ja Heinonen varastivat shown. Osittain siihen vaikuttaa tietysti sekin, että Haller hahmona on etäinen, vetäytyvä ja häntä joudutaan kovasti kiskomaan mukaan toimintaan. Lopulta vaikuttaa siltä, että Hallerin ei ole tässä teoksessa tarkoituskaan hyökätä katsojan iholle samalla tavalla kuin joidenkin muiden. On nimittäin mainittava lisäksi myös Heli Palviainen, Tiina Lampén ja Salla Rantanen mieleen jääneistä, varmoista suorituksistaan. Esimerkiksi Sarassa aiemmin hyvää työtä tehnyttä Laura Kortelaista näkisi mieluusti lisää näyttämöllä, ja vaativammassa roolissa. Nyt hän oli harmittavan sivussa.
Teos oli tietenkin pakko markkinoida näytelmänä, joka on vain hakenut innoitusta Hessen Arosudesta, sillä oikeuksia Arosuden näyttämösovitukseen ei ylioppilasteatteri ole hankkinut. Siitä huolimatta näytelmä seuraa kirjaa varsin uskollisesti. Jopa niin uskollisesti, että on vaikea sanoa, kuinka hyvin jotkut kohdat avautuvat ihmiselle, joka ei kirjaa ole lukenut. Teoksen ehdottomaksi ansioksi voi sanoa myös sen, kuinka hienosti on luovittu tässä tekijänoikeudet vastaan luomisen vapaus -asetelmassa ja saatu toteutettua aidosti hieno teos näyttämölle. Tiivistämisen varaa pitkäksi venähtäneestä näytelmästä olisi löytynyt, mutta kyllä tämä tässäkin mitassa piti penkkiin naulittuna. Useassa kohtaa yleisö otettiin mukaan juttelemalla, kyselemällä, tai käyttämällä katsojaa pullotelineenä, kuten nykyteatterin keinovalikoimaan kuuluu. Osa keinoista palveli saumattomasti teosta. Osa niistä puolestaan oli hiukan irtonaisia, mutta ei sentään niin paljon, että se olisi kokonaisuutta haitannut.
Harry Haller on tässä tulkinnassa bloggaaja, ja sillä olisi ollut helppo ratsastaa enemmänkin. Onneksi sitä ei hierottu katsojan kasvoille, vaan pysyttiin tässäkin yllättävän uskollisesti Hessen mukana. Hessen teos itsessään toimii sekin hyvänä kannanottona myös nykypäivän verkkokeskustelukulttuuriin jos sen sellaisena haluaa lukea.
Loppu jätetään yhtä auki kuin Hessen kirjassa, ja tässäkin olisi ollut loistava mahdollisuus köykäisiin aasinsiltoihin teoksen ja nykytodellisuuden välillä, mutta niin jätetään onneksi tekemättä. Monet arvioitsijat ovat veikkailleet, että Hessen Harry Hallerin tarina jatkuisi niin, että tästä tulisi natsi. Tulkinta on hiukan ontuva, mutta on siihen teoksesta ainekset löydettävissä.
Ventolan ja ylioppilasteatterilaisten tulkinta pitää sisällään ainekset, jossa Hallerin kaltaisesta objektiivisiin totuuksiinsa kangistuneesta ihmiskammoisesta elitististä saattaisi hyvin tulla maahanmuuttokriittinen, hiukan naisvihainen tiedefundamentalisti. Se on kuitenkin vain yksi mahdollinen polku maailmassa, joka ei ole jakautunut kahteen tai edes kolmeen vaan loputtomaan moninaisuuteen, kuten Hessekin teoksessaan itse asiassa sanoo. Kahtiajako Harryyn ja Arosuteen on totta vain Harryn päässä.
Voi myös olla, että Haller päättää elää elämän hylkäämisen sijaan, ja kokeilla tietämisen sijaan. Tai ehkä mitään mullistusta ei tapahdu muualla kuin maagisen teatterin huumehoureissa.
Tavallaan toivoo, että näytelmä olisi loppunut hiukan pakotetun tuntuisen perinteisen lopun sijaan siihen, kun porukka hetkeä aiemmin lähti röökille. Jos Harrykin olisi vain lähtenyt röökille. Maagisen teatterin raja olisi lopullisesti näyttänyt veteen piirretyn luonteensa.
Näytelmän alkupuoli herätti hiukan kammoa, että mitähän tästä tulee. Ensimmäisen puoliskon alkupuoli oli hiukan levällään, ja tuntui olevan vielä työstämisen tarpeessa. Olisiko ensi-iltajännitystä, mutta teoksen dramaturgisen kompastelun lisäksi moni näyttelijöistäkin tuntui käyttävän teoksen alusta hyvän tovin rooliensa etsimiseen. Onneksi löysivät ja koko paketti kursittiin kasaan nopeasti.
Kuten Arosudesta kerta toisensa jälkeen on sanottu, näyttää se löytävän nuorissa hyvin otollisen maaperän. Ja kyllä Maaginen teatteri: näytelmä arosudesta – vain hulluille on sekin puolivuotisen rakennusprojektinsa aikana onnistunut kaivamaan Hessen kirjan tuomista ajatuksista ja monenkirjavasta työryhmästä esiin sellaisen näytelmän, jota kannattaa viedä nuorten nähtäväksi. Nuoriin on laskettava tässä myös yliopisto-opiskelijat, joista useimmat varmasti löytäisivät tästä palasia purtavaksi. Tuntuu, että haluan mennä katsomaan tämän uudestaan. Sitä ei näytelmistä kovin usein pääse sanomaan.