Outo, taidokas ja etäinen teos
Kantaesityksensä ja ensi-iltansa Joensuun kaupunginteatterissa 3. joulukuuta saanut Joensuun kaupunginteatterin ja lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon yhteistuotanto Working Class Hero on vaikuttavan näköinen ja kuuloinen näytelmä, jonka visuaalisuus ja tekninen laadukkuus eivät silti aivan riitä kompensoimaan tarinan puuttumista.
Ei pidä käsittää väärin: ei ole kyse siitä, että tarina olisi liian huono tai dramaturgia olisi tunaroitu, vaan teos on tarkoituksella tehty ilman sitä yhteen nivovaa tarinaa. Working Class Hero on jo käsiohjelmankin mukaan ”sarja kohtauksia, kuvia, tunnelmia, näkyjä, liikettä”, joita yhdistää ainoastaan orjuuden käsite. Lähtökohtana teokselle on toiminut Harriet Beecher-Stowen 1800-luvun puolivälissä julkaistu merkkiteos Setä Tuomon tupa, mutta teos ei juuri lähtökohtaansa alleviivaa. Kyse on melko löyhästä inspiraation lähteestä, ei tekstin näyttämösovituksesta. Lopputulos on taidokas ja paikoin hyvin vaikuttava, mutta jää kovin hajanaiseksi.
Eräs ystävä kiteytti väliajalla olennaisen: teos toimii sketsisarjan logiikalla. Huumori on melko mustaa. Aiheet ovat synkkiä ja käsittelytapa suhteellisen kursailematon. Touhu on kuitenkin kevyeksi viihteeksi liian haastavaa. Siinä mielessä voi ajatella, että näytelmä on onnistunut samalla tavoin kuin Niina Koposen Loordi Lally on onnistunut Putouksen sketsihahmona. Lally oli hahmona niin outo, että siihen suhtautui alussa hyvin epäluuloisesti, kunnes hahmotti siinä piilevän nerokkuuden ja ihastui. Silti oli koko ajan selvää, ettei Lally tule olemaan sketsihahmokisan kärkikahinoissa millään ilveellä, koska ei se nerokkuus oikein sketsiviihteeseen istuvaa nerokkuutta ollut.
Working Class Hero tarjoilee monessa kohtaa vaikeasti hahmottuvaa, mutta kaunista syvyyttä ja viiltävää yhteiskunnallista analyysia. Sitä ei silti ehdi jäädä pohtimaan, kun menossa onkin jo seuraava kohtaus. Tunnesidettä ei ehdi syntyä ja sitä vaikeuttaa entisestään se, että kokonaisuutta ei nivota kasaan myöskään roolihahmoilla. Liike ja tanssi tuovat lavalle eloa ja paikoitellen koreografiat ovat aidosti kiinnostavia ja jännittäviä. Musiikkivalinnat ovat yllättävyydessäänkin hallitun tyylikkäitä ja Markus Heinon äänisuunnittelu vakuuttavaa.
Näyttelijöistä syvimmän vaikutuksen tekee Minja Koski, joka tekee läpi teoksen eri rooleissaan vaikuttavaa työtä. Lisäksi hän laulaa upeasti. Hänen suomeksi kääntämänsä John Lennonin klassikko, Orjien sankariksi taipunut Working Class Hero on toimiva käännöksenä ja alleviivaa lisäksi työelämän synkempää puolta näytelmän viestiä tehostavalla tavalla. Olisihan sen voinut suomentaa työläisten sankariksikin.
Hienoista ensi-iltahapuilua lukuun ottamatta kaikki näyttelijät suoriutuvat mainiosti ja katsojiakin vedetään mukaan ottamalla käyttöön koko teatterisali parvea myöten. Orjuus on sanana raju, mutta kuten näytelmä alleviivaa, on se edelleen monella tavalla osa yhteiskuntaamme. Orjuuden käsitteen ja kokemuksen analyysinä teos on kiinnostava, mutta jättää paljon toivomiseen varaa. Tarinan, draaman puute jättää lavan tapahtumat liian etäisiksi, eikä imaise mukaan niihin tunnekuohuihin, joita tämän minusta pitäisi synnyttää. Ei tämä riipaissut sydämestä niin kuin sen pitäisi!
Rohkeuden puutteesta ei ohjaaja-käsikirjoittaja Jussi Sorjasta voi silti syyttää ja sitä on pakko kunnioittaa. Teos heittää kiinnostavan haasteen perinteisemmälle tavalle tehdä teatteria. Kaikesta ansaitusta kritiikistä huolimatta Working Class Hero on hieno kokemus.