Keskeneräinen kevyt komedia
Vadelmavenepakolainen olisi voinut olla todella upea näytelmä. Ainekset siihen olivat havaittavissa, mutta ainakaan ensi-illassa ei ikävä kyllä päästy kovin hääviin lopputulokseen. Toivomisen varaa jättivät niin näyttämölle sovittaminen kuin näyttelijöiden suorituksetkin. Perttu Leinosen ohjaajan taidot ovat ilmeiset, mutta tässä niistä oli ainakin ensi-iltaan tultaessa realisoitunut lavalle vasta murto-osa.
Näytelmän kotikutoisen, halvan mainoksen estetiikkaa tavoitteleva käsiohjelma on täysin yli vedetty, (varmasti tarkoituksella) aika ruma ja erittäin hieno. Olisipa näytelmä ollut samanlainen!
Miika Nousiaisen kirjaan perustuva ja kirjailijan Ari-Pekka Lahden kanssa näytelmäksi käsikirjoittama Vadelmavenepakolainen kertoo Mikko Virtasesta (Lari Keränen), itsensä ruotsalaiseksi tuntevasta suomalaismiehestä. Koska kansallisuuden vaihtaminen ei onnistu korjausleikkauksella, tekee hän diilin itsemurhaa hautovan ruotsalaisen Mikael Anderssonin (Jarmo Jämsen) kanssa tämän henkilöllisyyden omaksumisesta. Ruotsissa Virtanen/Anderson tapaa myös Marian (Suvi Maaria Virta), jonka kanssa päätyy naimisiin ja perustamaan perheen.
Aivan alussa varjojen ja kulttuuriperinnöstä kaivettujen iskusanojen avulla annettu suomalaisuuden kuvaus oli todella hieno, mutta näytelmän ensimmäinen puolisko tuntui lähinnä kokoelmalta sketsejä ja vasta väliajan jälkeen näytelmä alkoi hahmottua tarinaksi. Osittain kyse on iänikuisesta vaikeudesta sovittaa romaanitekstejä näyttämölle, mutta epäilemättä vaikuttivat myös ensi-illan ongelmat siirtymissä ja ajoituksissa sekä näyttelijöiden hapuilu rooliensa tavoittamisessa ja vuorosanoissa. Varmasti osittain ongelmat johtuivat sairasteluista, sillä osan Arto Heikkilän kohtauksista hoiti korvaajana Kai Paavilainen.
Vääjäämättä syntyi vaikutelma, että Vadelmavenepakolainen oli pukattu näyttämölle keskeneräisenä. Harmillisinta oli Lari Keräsen hapuilu, sillä taannoisissa näytelmän avoimissa harjoituksissa hän väläytteli mahtavuutta, mutta ensi-illassa hän ei samoissa kohtauksissa osunut lainkaan maaliin. Jarmo Jämsen oli rooleissaan tasaisempi ja jos ei järin intohimoinen, niin ainakin perusvarma ja luotettava. Varsinainen riemun pilkahdus oli Suvi Maaria Virta, joka kulki tapansa mukaan sillä vaikealla rajalla, jossa ylinäytteleminen oli koko ajan lähellä, mutta sitä ei sitten tapahtunutkaan. Lopputulos oli kiehtovaa katsottavaa, eikä vähiten siksi, että hänen tapansa näytellä näyttää jakavan mielipiteitä jyrkästi.
Tarinan seasta pilkistelee kaikenlaisia aineksia hyvin yhteiskunnalliseen teatteriin, mutta Leinonen valitsee näytelmän linjaksi enemmänkin keveän komedian. Tummasävyisyydestään huolimatta näytelmä sivuuttaa kuumottavat yhteiskunnalliset aiheet ja varoo koskettamasta liikaa. Esimerkiksi kohtaus, jossa Andersson kaivaa omaa hautaansa, olisi voinut olla vaikuttava jos siitä olisi haluttu sellainen tehdä. Nyt komediallisuus etäännyttää katsojan tunteet ja kohtaus muodostuu vain viihteeksi. Samalla tavoin ruotsalaisen hyvinvointivaltion, kansankodin murentuminen ja rasismin nousu nähdään näytelmässä, mutta katsojaa ei pistetä tuntemaan sitäkään. Kansalaisuudesta syntyy näytelmässä kuva jonkinlaisena pakkona, jota ei pääse karkuun. Tiukan paikan tullen se puskee primitiivireaktiona läpi. Tämäkin sinänsä iso ajatus vain todetaan, sitä ei pohdita. Kaikkeen ei voi tarttua, mutta johonkin pitäisi. Nyt yhteiskunnat ja historiat toimivat lähinnä kehyksinä ihan kivalle hymistelylle. Komedia voi olla keino karnevalistiseen yhteiskuntakriittisyyteen tai sitten se voi olla tämän tapainen keino etäännyttää raskaampi sisältö, jotta kukaan ei säikähtäisi.
Lopulta nousee olennaiseksi suomalaisten oletettu katkeruus ruotsalaisia naapureitaan kohtaan. Ehkä se on yksinkertaisesti helpoin ja turvallisin ajatus, kun tavoitellaan maksavia asiakkaita Itä-Suomessa? Välillä yleisöä nauratetaan ruotsalaisen yhteiskunnan erikoisuuksilla, välillä suomalaisuuden stereotypioilla ja välillä lyödään kankaalle jääkiekkopeli, jossa Suomi ottaa takkiin Ruotsilta.
Loppujen lopuksi Vadelmavenepakolainen ei haasta katsojaa, ja tekstin ajatukset ja viestit tarjoillaan melkoisen valmiiksi pureskeltuina. Ei meitä yleisössä istujia tarvitsisi laitosteatterissakaan aina näin helpolla päästää.
Toisaalta voi olla, että tämä näytelmä kannattaa tosiaan käydä katsomassa. Ehkä kolmannessa tai neljännessä näytöksessä, voisin kuvitella. Kuka tietää, millainen siitä tulee kun se on valmis, tai edes valmiimpi?