Joensuun kaupunginteatteri: Sulaketta lainaamassa

Kevyt komedia klassikosta

Sulaketta lainaamassa on riehakas ja vauhdikas komediatykitys alusta loppuun. Ensi-iltansa Mikko Roihan teos Sulaketta lainaamassa sai Tanssiteatteri Minimin tuottamana Kuopiossa vuonna 2008 ja se on ehtinyt kiertää jo Oulun kaupunginteatterissa ja Savonlinnan kaupunginteatterissa ennen ensi-iltaansa Joensuussa. Tässä vaiheessa on särmät jo hiottu näytelmästä ja näyttelijätkin pystyvät vapautuneeseen rentouteen lavalla.

Edes väliajan verran ei katsojaa päästetä hengähtämään, mutta eipä näytelmä kovin pitkä olekaan. Tunti ja kaksikymmentä minuuttia tuntuu juuri sopivalta kestolta tällaiselle teokselle. Vahvasti myös tanssin ympärille rakentuva teos pitää temponsa alusta loppuun, joten se on vaivatonta katsottavaa.

Näytelmä on vanhoilla hitti-iskelmillä täytetty farssi. Tarina pohjautuu Maiju Lassilan teokseen Tulitikkuja lainaamassa ja teoksen näyttämöllepano kaikkine kännisekoiluineen ja hyvin pitkine alastonkohtauksineen sekä hienovaraisine yhteiskuntakritiikkeineen tekee epäilemättä kunniaa klassikolle. Ihalainen (Antti Lahti) lähtee lainaamaan tulitikkujen sijaan sulaketta, kuten nimestä voi päätellä. Räätäli Kenonen on muuttunut äänekkäästi seksuaalivähemmistöön ilmoittautuvaksi naiseksi, Taina Kenoseksi (Marja Myllylä) ja Kaisa Karhutar pääosin ymmärrettävää sekakieltä solkkaavaksi Katarzyna Makkoseksi (Riikka Puumalainen).

Vatasen (Jari Pylväinen) uusi hevonen on nyt avolava-auto, joka rakentuu näytelmän keskeisimmäksi lavastukseksi. Se toimii sänkynä, autona, saunana, oikeussalina ja talona. Sen päälle on tietenkin myös hyvä pompata tanssimaan iskelmän tahtiin. Samalla se toimii maskuliinisen identiteetin rakentamisen välineenä, johon suhtaudutaan lähes eroottisesti. Miesnäyttelijät tavoittelevat homoeroottista kuvastoa liikekieleensä ja alastonkohtauksessa miesten välisen kaveruuden homoeroottisuus lyödään silmille perusteellisesti. Sukupuolitapaisuuksien keinotekoisuudesta ammennetaan huumorin aineksia läpi näytelmän. Samalla pilkataan sekä maalaiset että kaupunkilaiset ja demarit saavat vielä lisävinoilua erikseen.

Valojen käytöstä tulee harvoin mainittua kritiikeissä, mutta tässä niitä käytettiin niin rajusti, että se ansaitsee maininnan. Aika ajoin näyttelijät tarttuivat häikäisevän kirkkaisiin lamppuihin ja heiluttelivat niitä ympäriinsä, myös suoraan yleisön silmiin. Hämärässä salissa on epämiellyttävää saada yhtäkkiä kirkas valo suoraan silmiinsä, mutta se toisaalta loi voimakasta tunnelmaa ja otti yleisön tehokkaasti osaksi lavan tapahtumia. Se on joko ajattelemattomuutta tai rohkea taiteellinen ratkaisu. Tiedä häntä.

Teos tarjoilee siellä täällä aineksia, jossa tarinaa voisi viedä tragedian tai melodraaman suuntaan, mutta lopulta pysytään tietoisesti riemukkaassa farssissa. Annina Rokka Anna-Liisana pääsee silti välillä koskettamaan kuin varkain punoessaan hienovaraista surua ja tuskaa mukaan esittämäänsä karikatyyriin maalaisemännästä. Katarzynan hahmoa on vaikea ymmärtää muuna kuin haluna vitsailla ulkomaalaisten ja itäisten naisten kustannuksella. Ratkaisu on laiska, eikä järin tyylikäs, mutta Puumalaisen näyttelijäntyö ja tanssi sentään moitteetonta.

Usein puhutaan joistakin näytelmistä, että ne ovat vaikeita. On oletettava, että vastakohtakin löytyy. Se lienee Sulaketta lainaamassa. Tämä on helppo näytelmä. Mutta se ei tarkoita huonoa, vaan kevyttä, eikä silti naiivia tai typerää. Sillä eihän paska näytelmä voi olla helppo.

Siinäkin on oma arvonsa, että yleisö on kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ja vieläpä ensi-illassa noin irti. Kuultiin hallitsematonta nauruun repeämistä ja jopa riemastunutta huutelua yleisöstä kesken näytelmän.