Kukapa meistä ei olisi vähän prekaari tätä nykyä?
Prekarisaatioteemoihin tarttuva Teatteri 2.0:n, Tampereen teatterin, Rovaniemien teatterin ja Joensuun kaupunginteatterin yhteistuotanto Radikaaleinta on arki läpsäisee näyttämölle teoksellisen yhteiskunnallista teatteria, joka tekee vaikutuksen dokumenttia ja fiktiota sekoittelevalla todistusvoimallaan ja pääosin myös toteutuksellaan. Lopuksi se vetäisee maton jalkojen alta.
Samoja teemoja käsittelevältä vasemmistolaiselta poliittiselta pamfletilta nimensä lainanneessa Taija Helmisen käsikirjoittamassa ja Saana Lavasteen ohjaamassa tarinassa kellarissa asuva ja myös toimistoaan siellä pitävä luovan alan pätkätyöläinen keskustelee kuun kanssa työstä, elämästä ja mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin. Jää epäselväksi, onko kyse teoksen maagisesta realismista vai ihan vain roolihahmon mielen järkkymisestä. Ratkaisu on hyvä, sillä asian alleviivaaminen suuntaan tai toiseen olisi ollut täysin turhaa.
Kuu vie duunarin kolmelle matkalle kolmeen eri kaupunkiin, jotka sattuvat olemaan Joensuu, Tampere ja Rovaniemi. Näillä matkoilla ammennetaan dokumentaarisesta materiaalista omat prekaaria arkea kuvaavat tarinansa. Ratkaisu onnistuu tuomaan teoksen yleisölle paljon käsin kosketeltavammaksi vaikuttamatta silti kosiskelulta.
Teos sai nyt ensi-iltansa Joensuussa, mutta kantaesityksensä se sai Tampereella viime vuonna pääasiassa saman porukan tuotantona. Tietty rutinoituminen näyttelijäntyössä näkyikin jo selvästi, jopa niin selvästi, että teoksen intensiteetti kärsi paikoitellen. Teoksen roolit tekevä näyttelijäkaksikko Marja Myllylä ja Johannes Korpijaakko ovat ammattitaitoisia, ilmaisuvoimaisia näyttelijöitä, mutta käteen jäi tunne, etteivät he kauhean paljoa itsestään viitsineet näyttämölle viskata. En tiedä, ovatko he aiemmissa esityksissä olleet lavalla enemmän läsnä.
Prekarisaatiopuhe on toisaalta työhön keskittyvää uuden, rajoiltaan repeilevän ja epämääräisen luokka-asetelman hahmottelua, mutta sillä tarkoitetaan myös koko elämän yleistä yhä suurempaa epävarmuutta ja epäjatkuvuutta. Kun talouskasvua haetaan yhä enemmän ihmisten sosiaalisista taidoista, luovuudesta ja hoivaamisen kyvystä, on etsittävä keinot, joilla nämä ominaisuudet saadaan valjastettua työnantajan käyttöön mahdollisimman tehokkaasti.
Tehtaan liukuhihnalle voi ihmisen ajaa piiskalla, mutta juuri oikealla, työnantajan haluamalla tavalla luovaksi, sosiaaliseksi tai helläksi on paljon vaikeampi pakottaa. Yhteiskunnallista murrosta voi tarkastella tämän tilanteen vaatimien uusien kontrollikeinojen hakemisena. Radikaaleinta on arki hahmottaa ilmiötä freelancerin, vuokratyöläisen ja konsultin kautta, jotka kaikki ovat äärimmäisessä joustavuudessaan, venymisen pakossaan ja oman ajattelun ja kulloisenkin työnantajan pakkosyöttämän ideologian yhteismitattomuudessa skitsofreenisia uuden työelämän perushahmoja.
Teoksessa on paljon juuri sopivassa määrin rautalangasta väännettyä oivaltavuutta, joka pitää kiinnostusta yllä ja ilahduttaa. Esimerkiksi kellaripätkätyöläisen tehdessä mielenosoituskylttiä hän kirjoittaa siihen isolla EI, mutta toteaa sen vielä kaipaavan jotain. Ensimmäinen ajatus: ”EI perkele” jää kesken kun hän tulee siihen tulokseen, että ”EI jumalauta” on parempi. Kun sekin jää kesken on lopputuloksena ”EI jumpe”, joka säälittävässä koomisuudessaan ja latteudessaan piikittelee niin aikojen muuttuessa jälkeenjäänyttä AY-liikettä kuin hyvinvoivien harjoittamaa kevytaktivismiakin.
Edes trendikäs perustulon vaatimus ei säästy teoksen viiltävässä kritiikissä. Perustulon vaatiminenkin näyttäytyy vain helppona ja legitiiminä pakoreittinä, joka auttaa väistelemään pinnan alla kuohuvaa vaatimusta prekaarien järjestäytymisestä oikeuksiaan vaativaksi poliittiseksi voimaksi. Erityisen pelottava ja potentiaalisen yhteiskunnallisesti vaarallinen se vaatimus on siksi, että kukapa meistä ei olisi vähän prekaari tätä nykyä?
Radikaaleinta on arki heittäytyy rohkeaan ja äärimmäisen ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen pohdintaan. Tässä lavalle synnytetyssä rohkean asioihin tarttumisen tunnelmassa lopun lässähtäminen tuntuu erityisen ikävältä. Loppukohtauksesta jää käteen tunne, että lopulta olemme kyvyttömiä muuttamaan, parantamaan tilannettamme muuten kuin joko vain uskomalla rakkauteen ja aikojen parantumiseen tai kuolemalla pois häiritsemästä.
Unelma elämän tuotantovälineiden haltuun ottamisesta yhdessä muiden samassa tilanteessa kärvistelevien kanssa esitellään lähinnä harhaisena unena, eikä loppu tarjoa juuri uskoa siihen, että niin voitaisiin todella tehdä. Onko kyseessä käsikirjoittajan kyynisyys vai onko puhe rakkaudesta ajateltu jonkinlaiseksi voimaannuttavaksi, hyvän mielen jättäväksi loppukaneetiksi kun on käsitelty rankkoja aiheita? En tiedä, mutta kumpikaan vaihtoehto ei pue tätä teosta.