Turboahdettua kesäteatteria
Munaako herra ministeri alkaa perinteisen poliittisen brittikomedian asemoinnilla. Elinkeinoministeri (Lassi Uimonen) on saanut houkuteltua hotellihuoneeseensa oppositiopuolueen sihteerin (Mirka Mylläri), jonka kanssa olisi tarkoitus harjoittaa romanssia. Samaan aikaan eduskunnassa on menossa välikysymyskeskustelu, jossa ministeriä on tuuraamassa hänen avustajansa (Markku Maasilta). Romanttinen ilta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun ikkunaverhon takaa löytyy ruumis. Tästä alkaakin sitten sellainen tapahtumien ja väärinkäsitysten ryöppy, että heikompia hirvittää. Valheita ja selityksiä kasataan päällekkäin, henkilöhahmot menevät sekaisin ja pikkutuhmia vitsejä riittää – kuten tyylilajiin kuuluu.
Asetelma antaisi eväät poliittiseen satiiriin, tilannekomediaan tai vaikka kepeään kompastelufarssiin. Valitettavasti näytelmä kompastelee itsessään monen eri tyylilajin välillä, joiden yhteinen nimittäjä on komedia. Päätön ryntäily ja loputtoman juonenkäänteet muodostavat katsojalle kokemuksen turboahdetusta kesäteatterista. Tyylin valinta voisi olla hauskakin, jos sillä saavutettaisiin jokin syvempi taso, sanoma tai idea, mutta Munaako herra ministeri jää omien kikkojensa vangiksi ilman mitään syvempää sisältöä tai edes kunnon loppuratkaisua. Brittikomedian perinteelle nyökkääminen ja parin näennäispoliittisen vitsin heittäminen ei tee näytelmästä vielä poliittista satiiria. Vai kuulostaako elinkeinoministeristä väännetty keinoelinministeri freesiltä kaskulta? Saman tekstin voisi sijoittaa mihin tahansa hierarkkiseen yhteisöön, esimerkiksi johonkin suureen firmaan.
Suurin ongelma onkin juuri se, että näytelmän keskeisimmäksi tekijäksi jää käsikirjoittaja. Alkuperäinen teksti on komediaa jo 60-luvulta kirjoittaneen Ray Cooneyn ja suomennos on Pertti Järvisen. Suvantopaikkoja henkilöiden tai kerronnan rakenteluun ei juuri jää, vaan esitys pysyy kaksiulotteisena loppuun asti. Hauskin hahmo onkin rauhallisin hahmo. Huonepalvelija (Seppo Timonen) nauratti vähäeleisyydellään ja lakonisella replikoinnillaan paljon enemmän kuin muiden hahmojen vetämä huutofarssi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ohjaaja (Tero Heinämäki) on saanut ahdettua kahteen tuntiin koko tekstin vain juoksettamalla näyttelijät sen läpi. Että tämän kritiikin kirjoittaja ei vaikuttaisi turhan parjaavalta, mainittakoon ikääntyneempien yleisön edustajien nauraneen makoisasti, joten esitys taisi olla hauska. Ja se huonepalvelija ihan oikeasti nauratti.
Alkuperäisen käsikirjoituksen tehnyt Cooney on ilmoittanut näytelmiensä tarkoituksena olevan ”irrottaa yleisöstä naurut”, mutta siihen esityksen tyyli on ehkä jo hieman liian nähty. Suomennoksessa on toki saattanut hävitä paljon olennaista tässä perinteisessä brittifarssissa, ja kotimaamme poliittinen järjestelmäkään ei välttämättä taivu brittikomediaan, jos ajatellaan brittiläistä luokkayhteiskuntaa satiirin lähteenä. Lopputuloksena on siis kummallinen hybridi kahden eri maailman teatteriperinnettä, mikä ei vielä valitettavasti kanna aivan maaliin asti.