Yksiulotteinen iltatuokio teatterissa
Huoneen hämäryys, tunnelman tiiviys, humisee, humina voimistuu…
Tuomas Timosen kirjoittama ja Miikka Alhmanin dramatisoima tila-aika-ääni installaatio Kolme lehmää pellolla alkaa mielenkiintoisen hämyisissä merkeissä. Teoksen rooleissa esiintyvät Petteri Rantatalo, Anna Ojanne, Mirva Kuivalainen sekä vierailevana taiteilijana Arto Heikkilä.
Yleisö kokoontuu tiiviisti huoneen sopukoihin, eikä kukaan paikallaolijoista erotu muista ulkonäöllään. Tästä johtuen voi kysyä, missä ovat katsojat ja missä talon väki. Heitäkin on pakko olla luonnollisesti paikalla. Alkaa mielenkiintoinen odotus.
Osa huoneeseen saapuneesta väestä asettautuu makaamaan keskelle huonetta. Kukaan ei sano mitään. Hetken kuluttua vielä yksi henkilö asettuu huonetta reunustavilta penkeiltä selälleen lattialle. Kukaan ei edelleenkään sano mitään. Keitä nuo ihmiset ovat keskellä huonetta? Katsoja on pakotettu kysymään itseltään: mikä on totta ja mikä tarua? Mitä nyt mahtaa tapahtua? Tarun ja toden raja tuntuu häilyvältä. Olemmeko yhä Joensuussa vai jo tarinan maailmassa?
Teoksen luonnehdinta ”mies palaa kotitaloonsa – talo on tyhjä” tarjoaa aavistuksen, mutta on kuitenkin riittävän salamyhkäinen pitääkseen teoksen tunnelman ja kulun pimennossa. Esityksen olosuhteet ja ihmisten erikoinen sijoittuminen saavat katsojan odottamaan jotakin hyvin ainutlaatuista. Sitten kuuluvat ensimmäiset sanat.
Monologi maalaa kuuntelijan eteen kuvia maalaismiljööstä kesäaikaan. Yksinäisyys ja järkkyneisyys ovat läsnä mietteissä. Talo, puut, tuuli, pellot, tuoksut edustavat milloin mitäkin. Hyvässä ja pahassa. Lopulta yksinäisyys tuntuu saavan vallan ja ajatukset vaihtuvat teoiksi. Kuunnelman aikana toistuvat ”herää”-kehotukset saavat pohtimaan, näkeekö hahmo vain unta vai onko hän hereillä?
Kuunnelma käsittelee yksinäisyyden, tyhjyyden, inhon ja pelon tuntemuksia paikoin hyvinkin vavisuttavalla tavalla. Äänen välityksellä.
Monologi loppuu ja valot syttyvät. Keskellä olevat henkilöt ovat istuneet tai maanneet hiljaa koko esityksen ajan asentoakaan vaihtamatta. Olo on hieman pettynyt. Alun perin mielenkiintoiselta vaikuttanut alkutilanne osoittautuukin täysin ”vaarattomaksi”. Yleisö kuuntelee vain nauhoitetta ilman minkäänlaista näyttelijöiden osallistumista ”livenä” vastoin teoksen omaperäistä ensivaikutelmaa. Mitään yllättävää käännettä ei tarjoiltukaan. Jo pelkkä määritelmä tila-aika-ääni –installaatio saa odottamaan enemmän. Läsnä on vain ääni. Ja pimeä tila.
Väistämätön ja valitettava jälkivaikutelma on, että kokonaisuutena esityksessä olisi ollut ainesta paljon suurempaankin omaperäisyyteen ja yllättävyyteen. Nauhoitteen olisi yhtä hyvin voinut kuunnella yksin kotona pimeässä huoneessa, jos sellainen mahdollisuus olisi ollut tarjolla. Tämä tosiasia ei ole erityinen meriitti teatterissa esitettävälle teokselle.