Odottamaton innostuksen palo kaupunginteatterissa
Näytelmän käsiohjelma on tehty mainoslehtisen näköiseksi. Sellaisen, joita siirtelee päivittäin postilaatikosta paperinkeräykseen edes vilkaisematta. Lehtiseen on printattu kirkuvia tekstejä, kuten: ”SINUN VASTUULLASI ON SUOMEN TULEVAISUUS” ja ”JATKUVA KASVU EI OLE PAITSI MAHDOLLISTA, VAAN MYÖS JOKAISEN VELVOLLISUUS”. Joensuun kaupunginteatterin Jatkuvaa kasvua on huumoristaan huolimatta raju ja synkkä satiirinen kuvaus raadollisesta yhteiskunnasta.
Omaa etuaan sumeilematta ja peittelemättä tavoitteleva pankkiiri Näätä Nordqvist (Arto Heikkilä) syytää kepein käsin lainarahaa insinööri Antero Alapylpyrälle (Jarmo Jämsén), joka paitsi kokee konkursseja, romahduksia ja epäonnea, päätyy ensin rahtausta ja sitten hoivatyötä automatisoivilla menestystuotteillaan murskaamaan senkin vähän, mitä läntisestä hyvinvointivaltiosta on jäljellä. Näytelmän loppupuolella hän kiteyttää motiivejaan: ”halusin vain Jukka-talon”.
Jukka-talo on tietenkin symboli sille koko länsimaiselle kulutusyhteiskunnalle, jota suomalaisella insinööritaidolla ylläpidetään ja kasvatetaan siinäkin vaiheessa, kun kasvun rajat ovat jo niin kaukana takana, että niitä hädin tuskin näkee. Eikä kasvu lopulta palkitse tekijöitään.
Näytelmän tarina on rakennettu niin, että kaikkia aukkoja ei edes yritetä paikata. Populistisena ratkaisuna se on tehokas, sillä näytelmä ei varsinaisesti ota kantaa keskusteluihin siitä, kuinka suuri rooli suomalaisten epäonnessa on ulkomaisella halpatyövoimalla sekä pakolaisilla, tai siitä, onko automaatio tosiaan se asia, joka läntisen maailman vie tuhoon. Maahanmuuttokriittiseksi itseään kutsuva ja luddiitti voi diggailla näytelmää sulassa sovussa uus- ja vanhavasemmistolaisen kanssa siinä missä oikeistolainen voi katsoa satiirisia ylilyöntejä ja muistuttaa, että ”onneksi me oikeasti toimimme vastuullisesti ja rehellisesti.”
Tämän kaiken sanottuakin on todettava, että viihdyttävyydestä ja sopivasta keveydestä huolimatta näytelmän yhteiskunnallinen analyysi on viiltävän tehokasta ja ajatuksia herättävää. Hyvänen aika, voi olla että Olli-Kalle Heimon herkullinen ja pisteliäs leikittely Jeesuksena jopa loukkaa jotakuta! Kyseessä ei toki ollut uskontokritiikki, vaan yhteiskuntakritiikki, joten hiukan ohi maalin se loukkaantuminen menisi. Rohkeaa silti näinä kollektiivisen loukkaantumisen ja harkitun väärinymmärtämisen aikoina.
Erityisen ilahduttavan kokemuksen näytelmästä tekee kuitenkin se silmin havaittava innostus ja näyttelemisen riemu, mikä lavalta huokui ensi-illassa. Pieni hapuilu paikattiin ammattimaisesti, ja ensi-iltajäykkyyttä oli poikkeuksellisen vähän ilmassa. On yllättävää ja piristävää nähdä Olli-Kalle Heimon, Jarmo Jämsénin, Arto Heikkilän, Anna Ojanteen ja Lassi Uimosen kaltaiset laitosteatterijäärät niin aidosti innostuneen oloisina. Heidän ammattitaitoaan en kiistä, mutta usein heidän työstään huokuu tietty päivätyön ja rutiinilla pakertamisen tuntu. Nyt siitä ei ollut tietoakaan. On tarpeetonta lähteä erittelemään erityisesti mieleenpainuneita roolitöitä, koska koko porukka teki hienoa jälkeä.
Olen ehkä epäoikeudenmukainen Tero Heinämäkeä kohtaan, mutta veikkaan silti, että se mikä ohjaustyössä minuun eniteen vetoaa, on pääasiassa Perttu Leinosen kädenjälkeä. Ohjaajiksi on merkitty molemmat. Sama kaksikko on työryhmän kanssa vastannut myös lavastuksesta. Sen huomaa, sillä lavastusratkaisut kulkevat kohtalaisen saumattomasti käsi kädessä ohjaustyön kanssa.
Ehkä tällainen yhteiskuntakriittinen tuotanto tarjoaa teatteriväelle juuri oikeaan hetkeen sattuneen henkireiän huutaa pois ärtymystään ja turhautumistaan kun kaupunki taloustalkoissaan aikoo kurittaa rajusti myös kaupunginteatteria.
Vikoineen ja löysyyksineenkin tämä on merkittävimpiä näytelmiä, joita olen Joensuun kaupunginteatterissa nähnyt. Äkkiseltään tulee mieleen selvästi parempana vain vuosien ja taas vuosien takainen Yasmina Rezan Taide pienellä näyttämöllä. En muista, milloin olisin lähtenyt näin iloisesti yllättyneenä pois Joensuun kaupunginteatterin suurelta näyttämöltä ensi-illan jälkeen.