Joensuun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen Ei makseta! Ei makseta! väitetään olevan ajankohtainen. 1970-luvun Milanoon sijoittuvassa farssissa ruoka on yksinkertaisesti käynyt liian kalliiksi. Mafia vetää välistä ja palkka ei riitä. Ihmiset ovat alkaneet toimia omin päin. Tehdastyöntekijöiden vaimot päättävät maksaa lähikaupan tuotteista sellaista hintaa kuin huvittaa. Homma lähtee lapasesta ja ”fasistisika” puuttuu peliin. Dario Fo haistattaa pitkät niin korruptiolle, poliitikoille, tehtaanherroille, kauppiaille kuin paaville. Juuri paavin pilkkaaminen kertoo, että näytelmä on kirjoitettu 35 vuotta sitten. Se alkaa olemaan melko 1900- lukulaista.
Näyttämöllä tietyt jutut toimivat hienosti. Anna Ojanne näyttelee Antonian roolin voimalla ja pelastaa läsnäolollaan monta kohtausta. Myös Suvi-Maaria Virran akkailu toimii. Margherita on hänen esittämänään välillä todella syvällä omassa maailmassaan, eikä kaikki välity katsomoon asti. Markku Maasilta onnistuu toisessa miespääosassa hienosti. Jarmo Jämsén on Luigina välillä turhankin machoileva. Hänen yrityksensä esittää tulista italiaanoa tökkii ehkä juuri yliyrittämisen takia.
Lassi Uimosen nelosroolitus tuntui olevan varsinkin vanhemman katsojaväen mieleen. Kesäteatteri paistaa kuitenkin liiaksi läpi. Esimerkiksi joitakin poistumisrepliikkejä lähinnä nolottaa kuunnella. Onnistunut ohjauksellinen oivallus Uimosen rooleissa on megafoni, jonka läpi yhden kohtaukset kaikki konstaapelin repliikit lauotaan. Katsomon puolella vallitsi tällöin muuten täydellinen hiljaisuus eikä jutussa tuntunut yleisön mielestä olevan mitään hauskaa. Totta puhuen, tuo megafonijuttu oli yksi harvoista oikeasti naurattaneista kohtauksista.
Näytelmässä on myös muut ohjaukselliset hetkensä. Pikku elokuvaviittauksia satelee silloin tällöin ja katsoja on tietenkin aina näyttämön tapahtumia edellä, kuten farssiin kuuluu. Vaisuksi näytelmässä jää kuitenkin etukäteen mainostettu ajankohtainen ote. Tekstiin upotetut politiikkavitsailut ovat tunnistettavia, mutta varsinainen satiirinen terä uupuu.
Fon teksti ja näytelmän pohjavire leikkii anarkian ja järjestyksen ristiriidalla. Mitä pitää tehdä, kun yhteiskunta ei toimi kansalaisten haluamalla tavalla? Fo perää oikeudenmukaisuutta. Suomalaiseen yhteiskuntaan näytelmä ei kuitenkaan iske. Vaikka se hieman kritisoikin konsensuskulttuuria ja opportunistista ilmapiiriä, ei näytelmä onnistu sohaisemaan tarpeeksi syvältä.
Berlusconin hymyn alla tapahtuva loppukohtauksen humanismivuodatus sekä karaokesaaste hymisyttävät hetken, mutta eivät pelasta näytelmän kokonaisuutta. Sen sijaan, että näytelmä iskisi hampaansa tiukemmin nykypäivään, jää se keskinkertaiseksi farssiksi.