Mahtuuko suomalainen peliala 250 sivuun?
Täytyy myöntää, että saadessani Jani Niipolan uutuuskirjan Pelisukupolvi ajatukseni olivat hieman skeptisiä. Ohuehko läpyskä ja kannen slogan ”Suomalainen menestystarina Max Paynestä Angry Birdsiin” saivat pelkäämään suppeaa pintaraapaisua.
Suomalainen peliala, josta nykyään kohistaan jo valtamediassa, on nimittäin paljon muutakin kuin vain nuo kaksi tunnetuinta teosta. Demoskeneä, harrastustoimintaa, kansainvälisesti tunnettuja pelejä ja tekijöitä oli jo ennen kuin peleistä tuli iso bisnes. Tämä kaikki on jotain, josta muoti-ilmiöllä ratsastava historiikki jättäisi valtaosan käsittelemättä.
Pelisukupolvi osaa onneksi välttää tämän sudenkuopan. Se ei ole kirja, joka kävisi läpi tapahtumia aikajärjestyksessä. Sen sijaan Jani Niipola on valinnut tarkastelun kohteeksi ilmiön. Peliteollisuuden ja sen murroksen, jonka alla ala jatkuvasti on. Mitä tärkeintä, Niipola on jättäytynyt suosiolla taka-alalle. Sen sijaan ääneen pääsevät tekijät itse.
Kirja koostuu kahdeksasta luvusta. Jokainen niistä keskittyy yhteen näkökulmaan siihen ilmiöön, joka on nyt vihdoin noussut myös suuren yleisön tietoisuuteen. Teemojen takaa on löydettävissä löyhä kronologia, mutta se ei missään vaiheessa nouse teosta määritteleväksi tekijäksi.
Kirjailija itse on entinen toimittaja, nykyinen freelanceri. Niipolalta on ilmestynyt aiemmin kaksi Duudsonit-kirjaa. Vaikka mies ei varsinaisesti ole työskennellyt pelialalla, löytyy häneltä eräänlaista omakohtaistakin pelialakokemusta: eräs ensimmäisen Max Payne -pelin sivuhahmoista on mallinnettu Niipolan mukaan.
Ehkä se, että kirjailija katsoo lopulta kuitenkin pelialaa enemmän ulkopuolelta, antaa myös viisautta pysyä itse taustalla. Jokainen luku alkaa korkeintaan muutaman sivun mittaisella alustuksella. Loppusisältö koostuu haastatteluista kerätyistä kommenteista. Ajatusta viedään eteenpäin ketjuttamalla kommentteja sujuvan temaattisesti yhteen. Syntyy jatkuvuutta ja liikettä, jopa dialogia, vaikka haastateltavat eivät ole olleetkaan läsnä samassa tilaisuudessa.
Lähestymistapa tekee Pelisukupolvesta helppolukuisen kirjan. Lukukokemus ei ole järin kaukana nopeatempoiseksi leikatun dokumenttielokuvan seuraamisesta. Toistoa ei aina pystytä välttämään, kun peliasiantuntija toisensa perään kuvaa samaa asiaa hieman eri sanoin. Dynaamisuus auttaa sivuuttamaan tämän ongelman.
Kirjan kautta muodostuu kuva osaavista, rohkeista, hulluistakin mutta ennen kaikkea intohimoisista luovista tekijöistä. Ulkomainen lehdistö on joskus kysynyt, mitä ihmettä suomalaiseen juomaveteen lisätään. Pienestä maasta kun syntyy kokoonsa nähden hämmästyttävä määrä menestyksiksi laskettavia pelejä. Kirja antaa paljon hyvää näkökulmaa tähän kysymykseen.
Varsinainen asiasisältö jää sen sijaan varsin suppeaksi. Terminologiaa avataan hieman ja pelialan historiasta kerrotaan ne asiat, jotka on tiedettävä, jotta ymmärtäisi mistä haastateltavat puhuvat. Kovaa dataa aiheesta löytää kuka tahansa vaikka Internetistä nopeasti enemmän kuin koko Pelisukupolvi pitää sisällään.
Enempää ei tällä kertaa tarvitakaan. Kuten alussa mainitsin, Niipola pyrkii kuvaamaan ilmiötä, sen syntyä ja tulevaisuutta sekä ihmisiä ilmiön takana. Pelialaa tuntemattomalle kirja toimiikin helposti sulatettavana ikkunana suomalaisen peliteollisuuden mentaliteettiin ja mahdollisuuksiin. Uskallan väittää, että Pelisukupolven lukemalla monen käsitys alasta muuttuu kerralla positiivisemmaksi.
Alaa yhtään enemmän seuranneelle Pelisukupolven anti jää puolestaan pääasiassa viihteelliseksi. Varsinaista uutta informaatiota on turha etsiä, mutta tuttujen nimien kommentteja on silti mukava lukea.
Ei, suomalainen peliala ei todellakaan mahdu 250 sivuun. Markkinoilla olisi yhä tilaa kattavammalle aiheen käsittelylle. Pelisukupolvi palvelee joka tapauksessa kevyenraflaavana välipalana ja ihan pätevänä pikakatsauksena ilmiöön Angry Birdsin ja muiden suomalaisten pelimenestysten takana.