Kesän soundtrackina soinut Jaakko Laitinen & Väärä raha palautti uskoni iskelmämusiikkiin. Liian usein iskelmämusiikista puuttuvat sekä taito, tunne että yritys. Kerta toisensa jälkeen on saanut miettiä, miksi iskelmää kuunteleva kansanosa jaksaa sellaista puolivillaista paskaa, jossa mennän halvimman kautta ja kierrätetään kerta toisensa jälkeen ne kuluneimmat koukut. Koukku ei ole enää miljoonannella kerralla koukku, vaikka laulu olisikin autotunetettu kohdalleen.
Jaakko Laitinen etsii pelastusta hakeutumalla juurille. Itäisen folkin karsinan ovea raotellaankin näkyvästi. Väärän rahan levyllä ei ole kuitenkaan kyse uudemman kansanmusiikin puolella joskus tavattavasta musiikin hengen tappavasta pätemisestä.
Virtuositeetilla on paikkansa, mutta kansanmusiikki on kansan musiikkia, jossa parempi johtotähti on palava halu soittaa hyvää musiikkia. Matkan varrella koetut kolhut ja eletty elämä kuuluvat selvästi. Sitten tilanteen pelastaa pullo pimeää viinaa, jonka taksi vie hakemaan sivutieltä.
Väärän rahan kappaleiden henki on leimallisesti itäinen ja pohjoinen. Kurjuus ja pimeys kuuluu taustalla, mutta se karkoitetaan hetkeksi pois hienolla musiikilla ja muilla päihteillä.
Joensuulaisena on todettava, että täällä Laitiselle bändeineen olisi tarjolla esiintymispaikka, joka vaikuttaisi lähes henkiseltä kodilta – Wanha Jokela.
Uudenlaisen iskelmän nousu on ollut tekeillä jo tovin. Ville Leinosen hiukan hengettömään iskelmäkattaukseen tai Maria Lundin elitistiseen vaikutelmaan verrattuna Jaakko Laitisen ja esimerkiksi Mariskan ja Pahojen susien kappaleet ovat ilahduttavan lihaisia ja vereviä.
Väärän rahan levy kuuluu ehdottomasti tämän vuoden musiikillisiin kohokohtiin.