Suomen ja Naton ns. isäntämaasopimus joutuu ensimmäisenä Seppäsen hampaisiin. Hän kummastelee, miksi poliittisen asiakirjan allekirjoittavat poliitikkojen sijasta kenraalit ja miksi sopimusta ei tuoda käsiteltäväksi eduskuntaan kuten Ruotsissa? Kansalle ei haluta kertoa, mitä sopimuksessa itse asiassa sovitaan ja demokratian pelisäännöt ohitetaan toteamalla, että sopimus on ”aiempien linjausten mukainen”.
Seppäsen syyttävä sormi osoittaa asiassa ennen kaikkea Alexander Stubbia, joka ilmoitti, ettei tarvetta eduskuntakäsittelylle ole ja puolustusvoimien kansliapäällikön paikalta oikeutetusti poliittiset potkut saanutta Arto Rätyä, joka ilmoitti, että syvällinen keskustelu Nato-asiasta on käyty jo vuonna 1994 lähdettäessä mukaan rauhankumppanuusohjelmaan. Tyhjentävästi isäntämaasopimuksen purkaa valtiotieteen tohtori Keijo Korhonen:
”Kysymys ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen Nato-operaatioille, harjoituksille ja vastaavalle toiminnalle antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten.”
Historialliseksi vertailukohdaksi Seppänen ottaa aseveljeyden natsi-Saksan kanssa. Silloinkin luovutettiin Suomen maaperä vieraan vallan joukkojen käyttöön. Eduskunnan täytyy Seppäsen mukaan säätää laki, jossa määritellään, kuka saa antaa vieraille sotajoukoille luvan astua Suomen maaperälle ja millaisilla edellytyksillä näin voi tapahtua. Nato-haukkojen röyhkeyteen verrattuna kyseessä on melkoisen sovinnollinen vaatimus.
Pitkä linja on selvä: Suomea viedään Natoon hivuttamalla ja kansalta kysymättä. Rauhankumppanuusohjelma, isäntämaasopimus, yhteiset sotaharjoitukset ja yhteensopivat sotilasteknologiset järjestelmät tekevät viimeisen askeleen ottamisen helpommaksi. Perustuslaista on myös poistettu kohta, jossa Suomen armeijan komentokieleksi määritellään suomi. Naton asiantuntijat tulevat avuksi laatimaan Sipilän hallituksen selvitystä Suomen Nato-jäsenyyden vaikutuksista. Edellä mainitusta Seppänen lausuu paljonpuhuvasti: ”Nykyisessä Suomessa tämä ei ole maanpetoksellista toimintaa.”
Puolueettomuuspolitiikan hylkääminen on ollut raskas ulko- ja turvallisuuspoliittinen virhe ja Seppänen mukaan paras ratkaisu olisikin paluu puolueettomaksi maaksi, joka pysyttelee sotilasliittojen ulkopuolella. Hän on kuitenkin pessimisti ja vaatii, että sitten kun Natoon joskus aiotaan hakeutua, kansanäänestyksen pohjana on oltava valmis liittymissopimus eikä epämääräinen aikomus liittyä Natoon.
Nato on kirjan ensimmäinen ja tärkein teema, jonka jälkeen siirrytään Eurooppaan. Seppäsen kritiikin maali pysyy kuitenkin samana: huonosti ulko- ja turvallisuus- sekä Eurooppa-politiikkaa hoitavat päättäjämme, jotka toimivat kansallisen edun vastaisesti. Suomi on yli miljardin euron nettomaksaja vuodessa, suhteellisesti suurin koko EU:ssa. Suomea rikkaammat maat Saksa, Hollanti, Iso-Britannia, Ruotsi ja Itävaltaa ovat neuvotelleet alennukset jäsenmaksuihinsa ja vertailun vuoksi Seppänen toteaa upporikkaan Norjan maksavan EU:n sisämarkkinoille päästäkseen ETA-jäsenmaksua 290 miljoonaa euroa vuodessa. Hänen johtopäätöksensä on tyly:
”Suomi on erikoinen maa, jonka poliittinen eliitti on kansan selän takana oppinut rakastaman EU-jäsenmaksuja ja myös meitä itseämme vauraampien maiden taloudellista avustamista.”
Eurojäsenyyden vahingollisuudesta Seppänen toistaa jo Emumunaus-kirjasta tutut teesinsä. Euro on federalistinen ja uusliberalistinen projekti, jossa ainoa ratkaisu talousongelmiin on sisäinen devalvaatio. Instituutiona se on epädemokraattinen ja läpinäkymätön. EKP rikkoo EU:n perustuslakia, jonka mukaan Euroopan keskuspankki ei saa lainata rahaa jäsenmaille. Budjettikurisopimus on ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa, koska eduskunta, jolla on yksinvalta päättää budjetista, on vastoin perustuslakia päättänyt luovuttaa päätäntävaltaa Brysseliin.
Kertaus on opintojen äiti, mutta tätä osuutta Seppänen olisi voinut lyhentääkin. Eurosta on keskusteltu Suomessa viime aikoina mm. Paavo Väyrysen lakialoitteen takia kohtuullisen paljon. Virheet ja syylliset on osoitettu. Puuttuu enää yhtä: selkärankaa kantaa poliittinen vastuu maan edun vastaisista päätöksistä.
Euroopan ja Naton lisäksi Seppäsen kolmas suuri teema on Suomen talous. Valtion omaisuuden yksityistämisestä Seppänen ottaa esimerkeiksi Fortumin ja Sammon, jotka olisivat tuottaneet pelkkinä osinkoina 2000-luvulla yli 10 miljardia euroa enemmän kuin mitä valtio niistä myydessään nettosi. Miten näin pääsi käymään? Seppänen vastaa:
”Johtopäätös (–) on se, että valtion yhtiöitä on privatisoitu taitamattoman amatöörimäisesti ja vastuuttomasti ja että kansallisomaisuutta on myyty alehintaan virkamiesten ja konsulttien suosikeille ohi kotimaisten sijoittajien ja kansankapitalismiin uskovien osakesäästäjien.”
Seppänen ruoskii myös hallintarekisterisuunnitelmia omistuksien salaamiseksi ja tehokkaan katumisen malliksi kutsuttua verorikollisten armahduslakia. Seppänen kirjoittaa verottaja linjauksista, joiden perusteella jo nykyisin veronkiertäjät saavat, piilotetut tulonsa ilmoittamalla, käytännössä syytesuojan veropetosta vastaan. Pelkästään tilintarkastusyhtiö PwC:n (PricewaterhouseCoopers) asianajajat ovat hoitaneet melkein 100 tehokkaan katumisen tapausta vuosina 2014-2015. Yhtäkään niistä verottaja ei ole vienyt poliisille. Miksi?
Suomi ei ole Seppäsen mielestä konkurssissa, vaikka hänen teoksensa onkin sävyltään pessimistinen. Suomessa elää ahkera, oppivainen ja sisukas kansa. Suomessa on paljon yrityksiä ja yrittäjiä, joista meidän on syytä olla ylpeitä. Seppänen perää Suomen rikkailta sekä yrittäjiltä isänmaallisuutta: yritysten kehittämistä sen sijaan, että myydään kasvava yhtiö ulkomaille. Seppäsen mukaan Suomesta puuttuu isänmaallinen eliitti, joka arvostaisi itsenäistä, täysivaltaista, puolueetonta ja yhteisöllistä isänmaata. Suomen säilyminen suomalaisessa omistuksessa on kansankunnan onnen ehto.
Seppänen pilkkoo isot teemansa suoraan ja ymmärrettävään muotoon. Kehuja saavat harvat, kritiikkiä ne jotka sen ansaitsevat. Lukijalla on syytä olla perustiedot politiikasta, mutta Seppäsen teos on kirjoitettu niin, ettei todellakaan tarvitse olla professori keskeisen viestin ymmärtääkseen. Teoksen ydin on nykyisen poliitikkosukupolven historiattoman ja isänmaan edun vaarantavan politiikan läpivalaisu. Puolueista Seppänen kritisoi ainoita, jotka Suomen suuntaan vaikuttavat: SDP:tä, keskustaa, kokoomusta ja RKP:tä. Lukijalle viesti tulee harvinaisen selväksi: tarvitsemme parempia päättäjiä.