Jo elokuvateatterin aulassa pystyi havaitsemaan ainakin yhden asian: Iron Sky on nörttien tekemä elokuva nörteille ja tekijöiden edellisen elokuvan, sci-fi-parodia Star Wreckin, fanien innolla odottama tapahtuma. Tämä osoittautuikin elokuvan edetessä totuudenmukaiseksi ennakko-oletukseksi – niin hyvässä kuin pahassa.
Tarina on hyvin yksinkertainen. Natsit ovat paenneet toisen maailmansodan vituralleenmenon jälkeen Kuun pimeälle puolelle. Aatu-pappa on jo mennyt manan maille, mutta uuden führerinsä (loistava Udo Kier) ja tämän kätyreiden (mm. Götz Otto ja Julia Dietze) johtamina avaruusnatsit suunnittelevat paluuta Maahan valloitusaikeet mielessään. Suunnitelmaa saapuu sotkemaan viraapeli astronautti James Washington (Christopher Kirby). Samaan aikaan Maassa republikaanit suunnittelevat kampanjaa presidentinvaaleihin. Juoni tarjoilee myös pakolliset ihmissuhdesotkut ja valtapelit. Elokuvan suurimmat heikkoudet ovatkin juuri juonessa, näyttelijöissä ja henkilöohjauksessa, jotka kaikki loistavat keskinkertaisuudellaan.

Onneksi tämän elokuvan pointti on jossain muualla: Iron Skyn maailmassa. Se on nimittäin toteutettu todella hienosti ja yksityiskohtaisesti. Seitsemän ja puolen miljoonan euron budjetti tuntuu täysin perustellulta, kun natsien helvetinkoneet vyöryvät valkokankaalle räiskien niin, että elokuvateatterin penkit tutajavat. Melkoista hattaraa siis, mutta ai ai, kuinka makeaa sellaista ohjaaja Mika Vuorensola tuotantotiimeineen on onnistunut luomaan. Kerronta on maustettu myös pieninä vitseinä toimivilla populaarikulttuuriviittauksilla. Tarkkaavainen katsoja voi bongata esimerkiksi riemastuttavan lainauksen Perikato-elokuvasta. Lisäksi tekijät ovat onnistuneet rinnastamaan natsit ja republikaanit tavalla, jota voi vain ihailla tai, jos sattuu olemaan kotoisin jostain USA:n eteläisestä osavaltiosta, vihata.

Vaikka elokuvaa vaivaakin tietynlainen tietokonepelimäisyys elokuvallisen kerronnan kustannuksella, puolustaa se viihde-elokuvana täysin paikkaansa. Iron Sky on täynnä yksityiskohtien löytämisen riemua ja kelpo vitsejä. Tätä elokuvaa ei välttämättä kannata mennä katsomaan niinkään elokuvana kuin ilmiönä. Parhaimmillaan se toiminee Star Wreckiä fanittavan kaveriporukan ja parin bissen kera. Lainatakseni erästä kanssakatsojaa: ”No siinähän oli avaruusnatseja. Tartteeko sitä nyt muuta?” Ei välttämättä.