Asfaltin alisesta hiekkarannasta käryää paranoia
Joaquin Phoenxin uusi elokuva Inherent Vice saattaa olla tuleva kulttiklassikko. Thomas Pynchonin kirjaan perustuva ja Paul Thomas Andersonin ohjaama elokuva kertoo huumeilla huuratun tarinan Los Angelilaisesta etsivästä nimeltään Doc Sportello, joka tutkii ex-tyttöystävänsä ja tämän miesystävän, paikallisen kiinteistövälittäjäpohatan, katoamista.
2,5 tuntia kannabiksen käryistä kerrontaa, kiihtyy hetken kokaiinijaksoon, mutta pääasiassa elokuvan kulku junnaa tapahtumissa, joiden intensiteetti, kuumottavuus, paranoia ja vihjeen tuntu perustuvat pilviveikon liikutukseen, jossa jokainen aisteihin saapuva vire tuntuu merkitykselliseltä. Hetkittäin katsoessa tuntuu, etteipä tässä oikeastaan mitään etsimistä olekaan, kukaan ei ole kunnolla kadonnut, ja mitään ei ole oikeastaan tapahtunut, vai onko sittenkin. Oli tai ei, sitä intensiivisemmin elokuvan hahmot tuijottavat yhä syvemmälle yksityiskohtiin liikuttunein silmin. Elokuvan todellisuuden tapahtumista syntyy eheä maailma, jossa ei ole järjen häivää, mutta tahmeaa tunnetta ja aistillisuutta sitäkin enemmän.
Anderson ohjasi Phoenixia viimeksi elokuvassa Mestari. Siinä Phoenix esitti hahmoa nimeltä Freddy Quell. Jotakin samaa Phoenixin molemmissa elokuvissa esittämissä hahmoissa on. Ei ole ehkä aivan lisäarvotonta elokuvan kannalta miettiä Doc Sportellon tavallaan jatkavan siitä, mihin Mestarin henkilöhahmo taipaleensa jätti.
Erityisen onnistunutta on Inherent Vicen sisäisen maailman eheys. Siinä on jotakin samaa muodotonta jännitettä kuin ukkosta edeltävissä päivissä. Tunnelma on painostava, maailma toimii kuten ennenkin, mutta liisteröitynyt aivosähkö jumittaa iholle tulleet ilmiöt samaksi puuroksi ohimoissa jyskyttävän migreenin kanssa. Maailma ei ole, se tapahtuu. Aistit ovat ylikierroksilla, mutta tulkinta ei.
Samalla elokuvan maailma on myös hyvin realistinen. Tapahtumat, kuvat ja kohtaamiset saattavat olla paikoin jopa arkisia Hollywood-kuvastossamme, mutta ne kääntyvät vinoon pienissä yksityiskohdissa, tai hahmojen luonteissa.
Ja sitten on se paranoia. Vainoharha kulkee 70-luvun nixonilaisessa Amerikassa lähes tämän päivän mitoissa. Elokuvassa paranoia ja sekavuus eivät jätä rauhaan ketään. Ajassa liikkuu psykorutto, jonka kourissa hourivat yhtälailla poliisit, hipit, natsit, hammaslääkärit kuin liikemiehet. Kaikkea on, on natseja, kultteja, hippejä, punaniskapoliiseja, huoria, vesimiehen morsiamia, salaliittoja, kapitalismia, kommunismia ja pesäpallomailoja, kaikkea tätä myös toisiinsa sekoitettuna. Arjalaisen moottoripyöräjengin jäsenen naamaan tatuoitu hakaristi, muuttuu saman henkilön rukoillessa munkinkaapu päällä intialaiseksi rauhansymboliksi.
Samalla kun elokuvan sisäinen maailma on onnistunut luomaan oman eheän todellisuutensa, voi se samalla olla elokuvan heikkous. Elokuva voi tuntua myös liian pitkältä, puuduttavalta, tasapaksulta ja elottomalta. On katsojasta kiinni antaako elokuvan sisäisen maailman kolista päähän vai ei.
Elokuvan Kuopion ensiesitys Kuvakukossa 27. maalikuuta kello 19.30. Lisätietoa esitysajoista Kuvakukon sivuilta.
Elokuvan Joensuun ensiesitys elokuvateatteri Tapiossa 27. maalikuuta kello 20.15. Lisätietoa esitysajoista Tapion sivuilta.