Vappujuhla vuonna 1953 Kaisaniemessä. Koiton Nuorisokuoro ja Hertta Kuusinen. Kuvaaja ei tiedossa.
Kertojia Könkään romaanissa on kolme: Hertta Kuusinen, Yrjö Leino ja Esko Riekki, entinen Etsivän keskuspoliisin johtaja. Kertoja on merkitty jokaisen luvun alkuun. Kuusinen esiintyy kertojana etunimellään Hertta, Leino ja Riekki sukunimillään. Ratkaisu on osin omituinen, sillä vaikka Hertta puhuukin suurimman osan romaanista, on Leino mielestäni näistä kahdesta mielenkiintoisempi hahmo. Hänessä on arvoituksellisuutta ja tragiikkaa, jota melko suoraviivaisesta Hertasta puuttuu. Riekki on puhdas sivuhenkilö, jota ei olisi välttämättä tarvittu ollenkaan.
Keskeisen historiallisen virheen Köngäs tekee kirjoittaessaan Yrjö Leinosta Etsivän keskuspoliisin vasikan ja kaksoisagentin. Tulkinta ei ole uusi, sen on esittänyt ainakin Ilkka Hakalehto teoksessaan Yrjö Leinon kujanjuoksu. Köngäs kirjoittaa Leinosta heikkohermoisen, mukavuudenhaluisen ja aatteettoman miehen, joka haluaisi vain olla maanviljelijä. Tulkinta on turhan helppo asettaa kyseenalaiseksi. Kestäisikö tällainen mies vuosia Tammisaaren pakkotyölaitoksessa tai vuosia maan alla sodan aikana? Olisiko kommunistinen liike nostanut tällaisen miehen sisäministeriksi viimeinkin pienen palan valtaa saatuaan? Olisiko Hertta Kuusinen rakastunut tällaiseen mieheen? Olisiko tällainen mies voinut salata tätä kaikkea kymmentä vuotta, kuten Hertassa tapahtuu?
Romaanin Leino ja Hertta ovat monessa toistensa vastakohtia. Hertta on avoin, herkkä, tunteellinen, mutta silti piinkova vallankumouksellinen, joka on valmis jättämään ainoan poikansa Neuvostoliittoon lastenkotiin lähtiessään puolueen määräämänä Suomeen. Leino taas on sulkeutunut, hiljainen, heikkohermoinen ja elämässään muiden johdateltavissa. Alkoholisti-isän poika Leino on raivoraitis lähes viisikymppiseksi asti, mutta ministeriaikana Urho Kekkonen ja Kaarlo Hillilä tekevät hänestä parissa vuodessa lähes rappioalkoholistin. Herttaa eivät murra vankila tai sota, eivät tiedot neuvostojärjestelmän epäinhimillisyydestä ja raakuudesta. Nahjusmainen Leinokin pystyy pitämään kulissinsa kasassa viimeiseen saakka.
Hertta voisi olla parempi romaani, jos siinä olisi vähemmän historiallisia faktoja. Kun nimet, paikat ja historialliset tapahtumat ovat oikeita, on hankala suhtautua Herttaan pelkkänä taideteoksena. Hertta, Leino tai Riekki eivät näyttäydy pelkästään romaanihenkilöinä, vaan heitä peilaa väistämättä vastineisiin todellisuudessa. Koska Köngäs lähti historiallisen kuvauksen tielle, olisi ollut syytä viedä se loppuun saakka. Nyt aivan liian moni kiinnostava yksityiskohta ns. Leinon vankien tapauksesta lähtien jää kokonaan mainitsematta.
Könkään edellinen romaani Dora, Dora oli kielellisesti upea suoritus. Herttakin on sitä pääosin, erityisesti talvisodan aikaa maan alla Luhangan piilopirtillä, jatkuvaa kylmää, nälkää ja hätää kuvaava osuus on hyvin vaikuttava. Muutamat nykyaikaiset ilmaisut sota-aikaan sijoitettuna ovat kiistämättömiä kauneusvirheitä, mutta tästä pyyhkeitä ennemminkin kustannustoimittajalle kuin kirjailijalle. Kielen tasolla Riekki puhuu kuin natsi, vaikkei myönnä sellainen olevansa (ei aivan vierasta nykyaikanakaan) ja Hertan puheessa on aito usko maailmanlaajuiseen kommunismiin. Romaanin Leino-osuuksissa taas on jatkuvasti läsnä ahdistus ja syyllisyys, joka hellittää vain muutamissa ministeriaikaa käsittelevissä osuuksissa, joissa kuvataan aineellisten olojen parantumista sekä ministeriaseman tuomaa arvostusta. Leinon puheeseen tulee laiskanpulskeutta ja itsetyytyväisyyttä.
Historiallisena romaanina Hertassa on paljon puutteita, jonka vuoksi sitä ei voi varauksetta suositella. Suurin puute on se, että lukijan on vaikea uskoa Leinoon kaksoisagenttina. Jos haluat lukea tarinan siitä, kuinka älykäs, voimakastahtoinen ja aikaansaava nainen sortuu nahjusmaiseen, mutta petolliseen mieheen, Hertta on erinomainen teos. Hyvä teos se on kaikille Hertta Kuusisesta kiinnostuneille ja puutteistaan huolimatta ammattilaisen työtä. Köngäs on ohjannut aiheesta myös tv-sarjan Punainen kolmio, joka esitetään ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015.
Pietari Akujärvi