Hiljaisen kitaristin pitkä puheenvuoro

Vaikka yhtyeensä toinen johtohahmo onkin, amerikkalaisen rockin instituutioihin lukeutuvan Aerosmith-yhtyeen kitaristi Joe Perry on aina mediasirkuksessa jäänyt selkeästi solisti Steven Tylerin varjoon. Siksikin hänen elämäkertakirjaansa tarttuu suurella mielenkiinnolla. Teoksen alkuvaiheet muodostuvat varsin kiinnostaviksi. Perry ei ujostele tuoda esiin heikkouksiaan eikä kokemaansa ulkopuolisuuden tunnetta. Kitaristin musiikillinen viitekehys on melko ilmeinen, mutta silti se on onnistuttu kertomaan varsin kiehtovasti. Rockin pioneereista Perryyn suurimman vaikutuksen teki Chuck Berry, jota kitaristi kutsuu rockin Ernest Hemingwayksi.
Britti-invaasiosta rhythm and bluesia edustaneet yhtyeet muodostuivat Perrylle kaikkein keskeisimmiksi. Todellisista merkkipaaluista mainittakoon Rolling Stones, Eric Claptonin aikainen John Mayall and The Bluebreakers sekä The Yardbirds Jeff Beck ja Jimmy Page keppimiehinään. Aerosmith perustettiin vuonna 1970 ja levytyssopimuksen yhtye solmi kahta vuotta myöhemmin. Musiikillisesti Aerosmtih oli musiikillisissa vaikutteissaan odotettua laaja-alaisempi. Esimerkiksi yhtyeen debyyttialbumin keskeisiin klassikkokappaleisiin lukeutuvaan Mama Kiniin inspiraatiota tarjosi Jethro Tullin varhaisen kitaristin Mick Abrahamsin Plodwyn Pig – yhtyeen albumi.

Aerosmithin 70-luvun tuotannon kirkkaimmat klassikot olivat vuosikymmenen puolivälissä ilmestyneet albumit Toys in the Attic ja Rocks, joiden ansiosta yhtye nousi suosiollisesti megasarjaan. Vuosikymmenen loppupuolelle ehdittäessä päihteet olivat ottaneet yhtyeestä yliotteen ja juuri kyseinen osuus on ilmeisyydessään vähemmän kiinnostava. Kuitenkin se kerrotaan rehellisesti saarnaamiseen tai paisutteluun syyllistymättä.
Aerosmithistä lähdettyään Perry piti epämääräisistä harrastuksistaan huolimatta yllä yllättävän korkeaa musiikillista tasoa yllä johtamansa Joe Perry Projectin kanssa. Aerosmithin paluu suosioon tapahtui 80-luvun puolivälissä. Rapryhmä Run DMC:n kanssa uudelleen versioidusta Toys in the Attic- albumilla alun perin julkaistusta raidasta Walk This Way muodostui suurmenestys ja vuosikymmenen loppupuolella puhdistautunut yhtye työsti menestysalbumit Permanent Vacation ja Pump sekä sarjan singlehittejä, joiden videoversiot olivat tiiviissä pyörityksessä MTV:llä. Vakavahenkisestä Janie’s Got a Gunista yhtye vastaanotti Grammyn.

Aerosmith ei karsastanut nuorempia kollegoitaan. Tuoreempaa rocksukupolvea edustaneista rockyhtyeistä sen lämmittelijöinä soittivat esimerkiksi Billboardin listakärkeen Appetite for Destruction -albumillaan nousut Guns N’ Roses sekä erinomainen retrorockyhtye The Black Crowes. Get A Gripin ja Nine Livesin kaltaisten menestyslevyjen ansiosta myös 90-luku oli grungen suosion noususta huolimatta edelleen myös Aerosmithin.
Omaa tuotantoa edustaneiden levytysten osalta yhtyeen tahti hidastui vasta vuonna 2004, jolloin ilmestyi ensisijaisesti bluesklassikoiden coverversioista koostunut albumi Honkin’ on Bobo. Ajoittain myrskyisistä väleistään huolimatta Steven Tyleria ja Joe Perryä voinee pitää eräinä rockin suoranaisista veriveljistä. Teoksen yksityiskohtien runsaudensarvessa mainiota antia edustavat erityisesti myös taustat legendaarisille Aerosmith-kappaleille sekä Perryn suhteet yhtyeensä ulkopuolisiin kollegoihin. Rocks on rehellinen rockbiografia kaikkien aikojen suosituimman amerikkalaisen rockyhtyeen kitaristista, jonka elämälle musiikki antoi merkityksen.

Pertti Pulkkanen