Hedonismilla ei mässäillä

Teksti: Pertti Pulkkanen
Kuvat: Like Kustannus
K. K. Downing, Mark Eglinton: 40 vuotta Judas Priestiä. LIKE: 2018. 350 s.

40 vuotta Judas Priestiä -teoksessa ääneen pääsee kyseisen brittiheavyn klassikon toinen kitaristi, melko nopeasti rytmikitaristin roolin yhtyeessä itselleen omaksunut K. K. Downing.

Kirjan alkuosa käy totuudenmukaisesti läpi Downingin lapsuusajat, joita sävytti erityisesti vaikea isäsuhde. Vaikka Downing menestyikin koulussa, musiikki vei nuorukaisen mennessään 60-luvun puoliväliin mennessä. Aluksi Downing diggasi Stonesien ja The Pretty Thingsin kaltaisia brittiläisiä rhythm and blues -yhtyeitä sekä irlantilaisen Van Morrisonin luotsaamaa Them-bändiä. Jimi Hendrixistä muodostui hänelle silti ehdottomasti keskeisin diggauskohde ja vaikuttaja ja Downing todensi Hendrixiltä myös useita konsertteja. Niistä ensimmäinen ajoittui vuoden 1967 marraskuuhun Coventry Theatressa ja viimeinen vuoteen 1970 The Isle of Wightin -festivaaleilla.

Judas Priestin muodostumisen kannalta erityisen merkittäväksi osoittautui Downingin tutustuminen solisti Rob Halfordiin Downingin tyttöystävän siskon kautta. Yhtyeen sisäisessä hierarkiassa Downing hyväksyi nopeasti toisen kitaristin Glenn Tiptonin määrätyllä tavalla dominoivan aseman.

Jo vuonna 1974 ilmestynyt ja muutaman seuraajansa tavoin progevaikutteinen yhtyeen esikoisalbumi Rocka Rolla onnistui musiikillisesti, mutta epäonnistui soundipolitiikkansa osalta. Musiikillisesti Judas Priest alkoi löytää itseään vuoden 1976 kakkospitkäsoitollaan Sad Wings of Destiny. Sen tavoin yhtyeen varhaistuotannon klassikoihin lukeutuivat seuraavina vuosina ilmestyneet albumit Sin After Sin ja Stained Class, joista edellisen tuottajana vaikutti Deep Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon basisti Roger Glover.

Stained Classin tavoin jo vuoden 1978 aikana ilmestyneellä albumilla Killing Machine, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Hell Bent for Leather, Priest suoristi hienoisesti ja onnistuneesti musiikillista ilmaisuaan. 80-luvun alussa ilmestyivät myös myyntimenestyksiksi osoittautuneet ja laadukkaat albumit British Steel ja Screaming for Vengeance. Niistä jälkimmäinen on kahden ja puolen miljoonan kappaleen myynnillään Priestin suurin menestys.

Vuonna 1984 julkaistu pitkäsoitto Defenders of Faith lukeutui niin ikään yhtyeen selkeiden onnistumisten sarjaan. Vahvan kappalemateriaalin lisäksi Halfordin vokalisointi oli kyseisellä albumilla liki pitäen laadukkaimillaan.

80-luvun loppupuolella Priest sitä vastoin etsi menestyksestä huolimatta musiikillisesti itseään. Vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet albumit Turbo ja Ram It Down saavuttivat yhtyeen diggareiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton.

Priestin 90-luku alkoi vakuuttavasti sittemmin klassikoksi kohotetulla albumilla Painkiller. Viimeiset Downingin kitarointia sisältävät Priestin pitkäsoitot, vuosina 2005 ja 2008 julkaistut Angel of Retribution ja Nostradamus nousevat yhtyeen laadukkaimpien töiden joukkoon.

Downing jätti Priestin vuonna 2010. Keskeisimpiin lähdön syihin lukeutui taiteellisessa mielessä epäonnistunut British Steel -albumin tiimoilta tehty 30-vuotisjuhlakiertue, jolla Downingin aisapari Glenn Tipton ei enää ollut parhaassa soittovireessään.

Teoksessa tuodaan esiin Priestin kiertue-elämän ajoittainen hedonistisuus, mutta sillä ei mässäillä. Kiertuekumppaneista esiin nousee erityisen myönteisesti Ac/Dc vuonna 1979 ja vastaavasti vähemmän positiivisessa mielessä Iron Maiden 80-luvun alkuvuosina. Tuoreemmissa Maidenia koskevissa kommenteissa sotakirveet on selvästi haudattu ja Downing tunnustaa avoimesti Maidenin musiikilliset ansiot. Todellisiin Priestin sielunveljiin brittiläisistä kollegoista lukeutui Def Leppard.

Kokonaisuutena 40 vuotta Judas Priestiä on kirjoitettu niin sujuvasti ja innostavasti, että yhtyeen musiikin keskivertodiggari lukee kirjan liki pitäen ahmien. Ennen kaikkea teos vahvistaa tyylitajuisesti kuvaa Judas Priestistä eräänä brittiheavyn tärkeimmistä ja sen kehitykseen oleellisesti vaikuttaneista yhtyeistä.