1920-luvun New York on tuotu näyttämölle teemoista henkilöhahmoihin, musiikista puvustukseen.Kerubin kellari muuttui hämyiseksi salakapakaksi maaliskuussa, kun Joensuun ylioppilasteatteri vei yleisön kieltolain aikaiseen Brooklyniin sanattomassa baarimusikaalissaan In 1927. Mikael McKeoughin ohjaama musikaali oli täytetty huumorilla, draamalla, jännityksellä ja yksinomaan tätä teosta varten sävelletyllä musiikilla. Rakkaustarinaltakaan ei vältytty.
Daisyn baarissa käyvät kaikki: gangsterit, poliisit, toimittajat, paikalliset juopot sekä juhlimista rakastavat miljonäärit seurueineen. Kieltolaki ei hidasta menoa, vaan juoma saa virrata tiskin alta vapaasti. Humalaisten menon yltyessä tappeluksi Miss Daisy (Tiina Tiljander) pitää tiukasti kuria ja huolehtii siitä, että juhlat pysyvät asiallisina eikä kukaan istu gangsteripomolle varattuun pöytään. Konflikteilta ei kuitenkaan voida välttyä, ja pian joudutaan selvittämään murhaajan identiteettiä.
1920-luvun New York on tuotu näyttämölle teemoista henkilöhahmoihin, musiikista puvustukseen. Vuosikymmenen mykkäelokuvia mukaillen musikaalissa ei ole vuorosanoja, vaan pääosassa on fyysinen näytteleminen ilmeineen ja eleineen. Parhaaseen näyttelijänsuoritukseen yltävä Oona Heikkinen tekeekin vaikutuksen juuri fyysisellä, koko kehossa näkyvällä gangsterin henkivartijan olemuksellaan. Sama näyttelijä myös vaihtaa hämmentävän sujuvasti rooliaan muskelimiehestä keimailevaan tanssijattareen ja takaisin.
Slapstick-komedioista lainattu päätön kohellus naurattaa, mutta sen toteutus menee välillä liiallisuuksiin. Suurimman osan ajasta lavalla on liikaa väkeä, ja katsojan on vaikea pysyä mukana juonenkäänteissä, kun katse harhailee keskeisestä kohtauksesta taustalla pyöriviin muihin hahmoihin. Myös mykkäelokuvaan kuuluva ilmenäytteleminen on välillä ei vain vahvaa, vaan myös yliampuvaa ja sekavaa. Näyttelijöistä on helppo erottaa kokeneet tekijät ja uudemmat näyttelijänalut. Hyvä tarina viihdyttävässä miljöössä paikkaa paljon sitä, mikä menetetään epävarmassa näyttelijäntyössä.
Jännitystä pidetään näytelmässä yllä kiitettävällä tavalla. Alussa taustoittamiseen ei käytetä liikaa aikaa, vaan asetelma ja henkilöhahmot esitellään jouhevasti ja kiinnostavasti. Juoni alkaa nopeasti tiivistyä ja aukkoja syntyy niin, että katsoja alkaa innokkaasti odottaa vastauksia. Vaikka murhaaja selviää ja reportterinkin läsnäolon ymmärtää väliajalla nerokasta käsiohjelmaa lukiessa, loppuratkaisu osaa silti yllättää.
Musiikki on keskeisessä osassa esitystä. Oona Heikkinen, Teemu Heikkinen sekä Rebekka Solje ovat säveltäneet ja sanoittaneet esityksessä kuultavat kappaleet. Miss Sophia Starlightia esittävä, musikaalin vahvin laulaja Anni Porspakka on todellinen 20-luvun diiva puvustusta ja lavakarismaa myöten. Vaikuttavin lauluesitys tulee kuitenkin Pollylta (Rebekka Solje). Raiskatun naisen tuskainen viha välittyy katsomoon ahdistavan todenmukaisesti. Kaikki laulutoteutukset eivät ole aivan yhtä hyviä, ja herääkin kysymys, onko ylioppilasteatterilla tarpeeksi monta vahvaa laulajaa musikaaliin?
Kokonaisuudessaan ylioppilasteatterin uusin tuotos on innostavan erilainen. Ohjaaja on lähtenyt rohkeasti kokeilemaan uutta, ja lopputulos on joistain heikoista kohdistaan huolimatta virkistävä. Erityisesti ryhmän itsensä säveltämät kappaleet ansaitsevat runsaasti kiitosta: ne ovat sekä hyviä ja toimivia sävellyksiä, että hauskoja ja sisältävät esitystä vahvistavia sanoituksia. Aikakaudelle ja teemalle pysytään uskollisina alusta loppuun. Melkein eniten naurattaa väliajalla, kun reportteria esittävä Mika Issakainen käy tilaamassa Kellarin tiskiltä vesituoppinsakin sanattomasti!