Etkö Aki löytänyt Kuosmasta parempaa?

Odotin jännittyneenä. Suomalaisen lahjakkuuden minimalistinen tyyli on sisällöllisesti rikas ja henkilöiden hiljaisuudet kertovat vähäisten sanojen välissä omaa tarinaansa. Aki Kaurismäki käsittelee monissa elokuvissaan rankkoja elämäntarinoita köyhyydestä ja osattomuudesta. Aiemmin ilmestynyt Le Havre (2011) käsitteli jo ajankohtaisempaa paperittoman siirtolaisen asemaa. Siksi uusimman elokuvan turvapaikanhakuteema sopii ajankuvaan ja Kaurismäen yhteiskunnalliseen kannanottoon. Hatunnoston ohjaaja ansaitsee niin uskollisuudestaan tyylilleen kuin teeman nykyaikaisuudestakin.

Elokuva alkaa kahdella tarinalla, jotka loppua kohden nivoutuvat yhteen. Kauppamatkustaja Wikström (Sakari Kuosmanen) vaihtaa paitamyynnin ravintolayrittäjyyteen ja samaan aikaan Khaled (Sherwan Haji) on paennut Syyriasta ja ilmoittautuu Suomen maahanmuuttoviranomaisille turvapaikanhakijana voidakseen etsiä pakomatkalla kadonnutta siskoaan.
Ravintola pyörii jotenkuten ja pakolainen kohtaa maahanmuuttajalle tyypillisiä haasteita Suomessa. Wikström ja Khaled kohtaavat ja löytävät keinon, miten he voivat auttaa toinen toistaan.

Ikävä pettymys elokuvassa oli huomata, ettei Kuosmanen sovellu päänäyttelijän rooliin. En ole aikoihin nähnyt yhtä jäykkää ja teennäistä näyttelemistä! Vastanäyttelijä Haji hallitsee kaurismäkeläisen tyylin paremmin ja onnistuu pienillä eleillään koskettamaan katsojaa syvästi. Elokuvasta jäi lopulta suorittamisen maku. Ikään kuin näyttelijät vain hoitaisivat roolinsa ilman että kykenisivät eläytymään esittämiensä henkilöiden kokemusmaailmaan. Henkilön historiaa ei pysty lukemaan tyhjään tuijottavista silmistä, jos henkilö ei samalla hetkellä ajattele elämäntarinaansa. Näyttää siltä kuin roolit olisi hoidettu kiireessä. Hauskuus elokuvassa tuntuu hieman väkisin väännetyltä. Pitkälti samat näyttelijät ovat Kaurismäen ohjauksessa pystyneet aiemmin parempaan.
Tätä elokuvaa olisi vaikea pisteyttää, koska osa siitä on erittäin huolellista työtä ja osa taas juosten kustua.