Epäreilussa systeemissä ei ole kiva talkoilla

Ihan samanlaista wau—efektiä ei Eläimellinen vallankumous enää aiheuta kuin kesällä nähty Perijuuren debyytti Kirsikkatahra. Taiteellisesti kunnianhimoista ja hyvin lavalle toteutettua fyysistä teatteria tämäkin silti on, eikä Joensuussa ole tällaista liikaa nähty.
Käsikirjoittajat Vilja Itkonen ja Susanna Åke kuvailevat ”käyttäneensä keskustelukumppanina” George Orwellin klassikkoa Eläinten vallankumous (1945), joten rima asettuu korkealle.
Näytelmä kuvaa sitä laskevaa kierrettä, johon nykymuotoinen talousjärjestelmä näyttää helposti joutuvan: menee huonosti, joten tarvitaan talouskuria, jonka seurauksena menee entistä huonommin kunnes lopulta ollaan niin heikossa jamassa, että ei tarvita kummoistakaan onnettomuutta ja koko roska romahtaa. Hyvinvoivat ja etuoikeutetut vetoavat kaikkia mukaan talkoisiin, mutta epäoikeudenmukaisessa systeemissä kukaan ei halua talkoilla. Yhdessä tekemällä ja jakamalla sen sijaan pärjätään hyvin ja uusi ihminen voi syntyä.

Niko Rotko, Anni Pellikka ja Katriina Hassinen tekevät erityisen vaikuttavaa jälkeä, eikä muidenkaan roolitöissä ole valittamista. Ilmaisu on hyvin fyysistä ja näyttelijöistä on huolella kaivettu eläin esiin. Ohjaaja Itkonen on tehnyt työnsä hyvin.
Näytelmän rytmi on kohdallaan, mutta siihen nähden, että se ei ole erityisen pitkä, on tempo yllättävän verkkainen. Tarina ei ole monimutkainen, joten välillä tuntuu, että asiaa hierotaan kasvoille aika kovasti. Toisaalta rauhallinen yleistunnelma luo näytelmään omanlaisensa viehättävän maalaistunnelman, joka pitää otteessaan.
Musiikki tukee esitystä ja kulkee sen mukana hienosti. Ainoana poikkeuksena on lopussa soimaan pärähtävä Simon & Garfunkelin The Sound of Silence. Biisi rikkoo lumouksen ja tarkoitus lienee saatella yleisö takaisin tähän todellisuuteen. Kiva ajatus ja hieno kappale, mutta minä olisin mielelläni ihan itse ajatellut tieni takaisin tähän maailmaan kotiin kävellessäni.

Verkkainen tyyli vie esitykseltä tehoa ja välillä syntyy vaikutelma, että on menty enemmän metodi kuin tarina edellä, mutta hieno kokemus joka tapauksessa. Ja näytelmä on raskaasta aihepiiristä huolimatta kevyt. Se on jo sinällään saavutus. Perijuuri ylittää sille omavaltaisesti asettamani riman. Hipoen, mutta kuitenkin.