Suurten kysymysten kehystämää väkivaltaviihdettä
Elysium on laadukas, joskaan ei erityisen yllättävä tieteis- ja toimintaelokuva. Se täyttää odotukset, jotka ohjaaja Neill Blomkampin edellisen, eli Etelä-Afrikkaan sijoittuvan District 9:n perusteella olivat kohtalaisen korkealla.
Suuri kysymys kuuluu, tekeekö Blomkamp nyt sielutonta Hollywood-roskaa kun sai ison budjetin leffansa tekoon. Vastaus on ei, ei ainakaan täysin. Elysium on taidokas kompromissi uskottavan indien ja valtavirtaisen viihdetoimintaleffan välimaastossa.
Ylikansoitus ja ympäristökatastrofi ovat jättäneet maailman ruuhkaiseksi, nälkäiseksi, tautiseksi ja köyhäksi aavikoksi. Alkukuvassa rapistuneet ja osin romahtaneet ihmisiä kuhisevat tornitalot muistuttavat termiittien pesiä. Tämä dystooppinen maisema tuntuu mahdolliselta tulevaisuudennäkymältä.
Ihmiskunta on jakautunut kahtia harvalukuiseen eliittiin ja köyhiin massoihin. Eliitti on paennut helvetilliseksi muuttuneelta planeetalta Elysiumiin, keinotekoiseen paratiisiinsa kiertoradalle. Omassa eristetyssä ja tarkkaan vartioidussa lähiössään rikkaat käyskentelevät puistoissa ja kaikki vaivat ovat parannettavissa hetkessä. Eliitin kusipäisyys väännetään perusteellisesti rautalangasta.
Blomkamp itse kiistää selkeän tuntuisen yhteyden Occupy Wall Street -aktiivien retoriikkaan, jossa väki jaetaan rikkaaseen yhteen prosenttiin ja köyhään, kusetettuun 99 prosenttiin. Ohjaaja on todennut haastattelussa, että poliittiseksi ohjaajaksi leimautuminen olisi pahinta mitä voi sattua. En usko, että Elysium häntä sellaiseksi leimaa.
Poliittiset kysymykset ovat läsnä, mutta Blomkamp ottaa niihin etäisyyttä, eikä saarnaa. Hyvä leffa tarvitsee vastakkainasetteluja, konflikteja ja draamaa, ja väestöräjähdys, ympäristökatastrofi ja massiivinen eriarvoisuus tarjoavat niitä. Itse leffa on silti loppujen lopuksi lähinnä komeaa väkivaltaviihdettä. Yksityiskohtiin on kiinnitetty valtavasti huomiota siinä, millaisia aseita, autoja, lentoaluksia, futuristisia vaatteita ja haarniskoja käytetään ja millä tavoin ihminen räjähtää kappaleiksi. Sopivasti retrosävytetty tulevaisuus, kuten jollakin tulevaisuuden supertähtäimellä varustettu ja tulevaisuuden superluodeilla ladattu AK-47, tarjoaa tuttuja populaarikulttuurisia kiintopisteitä. Ja tulevaisuuden palkkasoturilla Krugerilla (Sharlto Copley) on ninjamiekka. Tietenkin.
Elokuvan maailma ja estetiikka on paljon velkaa tietokonepelien maailmoille. Avaruusasema Elysiumin suunnittelussa on tietoisestikin lainailtu Halo-pelisarjan kehämäisistä maailmoista.
Näyttelijäntyö ei Elysiumissa erityisemmin räjäytä päätä laadukkuudellaan, mutta menettelee. Näyttelijät suoriutuvat pääosin tarpeeksi hyvin, eikä edes Matt Damon ole liian rasittava. Jodie Foster hämmentää lähes täydellisen sieluttomalla ja tyhjällä roolityöllään. Ilmeisesti on tavoiteltu jonkinlaista tunteensa kuolettaneen kovan johtajan vaikutelmaa, mutta lopputulos vaikuttaa enemmän mielialalääkkeillä itsensä tainnuttaneelta. Blomkamp on kirjoittanut hienon käsikirjoituksen ja luonut laadukkaan elokuvan, mutta näyttelijöiden ohjaaminen ei tunnu olevan ihan hänen alaansa. Hänen taustansa tosin onkin 3d-animaation parissa ja jos leffan roolityöt olisivat animaatiohahmojen tekemiä, ne olisivatkin täysin kelvollisia.
Elysium yllättää sentään siinä, että lopussa ei selkeästi pedata paikkaa jatko-osalle. Se on nykyään harvinaista. Blomkampin seuraavaa leffaa toki odottaa mielenkiinnolla. Ilmeisesti hän on taas palaamassa kotimaahansa Etelä-Afrikkaan ja pienempien budjettien pariin, joten luvassa on ehkä jotain taiteellisesti kunnianhimoista ja liian vaikeaa valtavirralle.
Jättäähän Blomkampin elokuva paljon toivomisen varaa, mutta verrattuna valtaosaan viime vuosina tuotetuista valtavirran tieteistoimintaleffoista on tämä silti huomiotaherättävän laadukas. Elokuvana Elysium lunastaa odotukset ja halutessaan voi syventyä pohtimaan hyvinkin suuria ajatuksia. Elokuvakokemus sinänsä ei siihen pakota tai välttämättä edes kannusta. Voi myös keskittyä ihastelemaan sitä, kuinka vaikuttavan näköisesti ihminen räjähtää kappaleiksi.