Elonkehä järkyttää, haastaa ja palkitsee

On hankala määritellä, missä kohtaa Elonkehä tarkalleen ottaen alkaa. Ajan Selkien Seurojentalon pihaan ja varmistan piippua polttelevalta parrakkaalta mieheltä, että onko täällä se Elonkehä. Saan myöntävän vastauksen. Sisään astuessa aulatilassa istuu toinen mies, näytelmän tilasuunnittelusta vastaava Vihtori Rämä sorkkaraudan kanssa ja kertoo muutamia vitsejä. Tulkitsen silti esityksen varsinaisesti alkavan siinä vaiheessa kun klovnit (Laura Rämä ja Mirjami Heikkinen) ilmestyvät paikalle tekemään tuttavuutta odottelevan yleisön kanssa. Klovnit käyttäytyvät ystävällisesti ja juuri sen verran liian tungettelevasti, että on vähän vaikea sanoa mitä tästä pitäisi ajatella. Joudun tekemään myönnytyksiä henkilökohtaisen tilan suhteen kun toinen klovneista, Heikkinen eli Mirre, tulee hyvin lähelle ja esittää henkilökohtaisia kysymyksiä. On toki halattu ensin, että vähän sentään on tutustuttu. Yleisö saa mukit kouraansa ja jossain vaiheessa toinen klovneista ilmoittaa, että esitys alkaa nyt. Yleisö paimennetaan katsomoon.

Rospuutto-ryhmän, Osuuskunta Lumimuutoksen sekä koltansaamen kielen ja kulttuurin yhdistys Saa’mi Nue’ttin yhteistyönä tuottama Elonkehä – laulujemme täytyy muuttua (jotta me voisimme muuttua) on kolmiosainen dokumenttiteatteriesitys, jossa kuullaan alkuperäiskansojen ääntä, Buffy Sainte-Marien ajatuksia, tieteellistä selvitystä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, tutkimustietoa perinnetiedon valjastamisesta yhteiskunnallisen muutoksen läpiviemiseen sekä konkreettisia pieniä voittoja siinä, kuinka esimerkiksi kalakuolemia ja suoympäristöjen tuhoamista vastaan on onnistuttu kamppailemaan. Klovnien ja näyttelijäntyön lisäksi on musiikkia ja kuunnelma sekä lyhytdokumentteja ja videopätkiä. Asiaa on valtavasti ja eri puolilta maailmaa, mutta päällimmäiseksi jää silti tunne, että tämä kaikki on ympätty hyvin toimivaksi esitykseksi. Pauliina Feodoroff työryhmineen on tehnyt hurjan työn tätä kasatessaan. Kantaesityksensä se sai 12. joulukuuta 2015 Kulttuurikeskus Sajoksesssa, Inarissa.

Elonkehä rikkoo yleisön ja esittäjien välistä rajaa läpi esityksen ja yleisö on koko ajan enemmänkin osa esitystä kuin sen katsojia. Samalla yleisölle vyörytetään niin suuri määrä tiedon ja ajatusten virtaa, että on pakko luovuttaa ja antaa mielen vapaasti omaksua sen minkä sattuu poimimaan ja antaa osan virrata ohi. Yleisölle myös jaellaan pisteitä erilaisista suorituksista. Sain itse kymmenen pistettä löydettyäni pikkuleivän kumotun mukin alta. Mitään voittajaa ei kuitenkaan missään vaiheessa julisteta. Yleistunnelma on tuttavallinen kuin olisi tapaamassa rakkaita, mutta vähän sekopäisiä sukulaisia. Tosin sellaisten sukulaisten kanssa harvoin jutellaan niin tärkeistä ja dramaattisista asioista kuin Elonkehässä.

Yli kolmen ja puolen tunnin esitys olisi paikallaan istuen väliajankin kanssa tuskainen kokemus, mutta Elonkehä on onneksi rakennettu niin, että siinä liikutaan ympäri Seurojentaloa ja välillä tarjotaan jopa välipala. Aika rientää niin joutuisasti, että esitys ei tunnu liian pitkältä. Etenkin kun tunne siitä, että on osa esitystä kantaa loppuun saakka ja vanhan puutalon tuoksu sekä tuntu sulkevat omaan maailmaansa, jossa ajatus kyllä harhailee, mutta esityksen ruokkimissa teemoissa.

Samalla Elonkehä on helppo tulkita osaksi Tero ja Kaisu Mustosen sekä Osuuskunta Lumimuutoksen taistelevaa, käytännön ja teorian rajoja murtavaa tutkimusprojektia. Perinnetiedon, ihmisten kuuntelemisen ja ihmisiltä saadun hiljaisen tiedon hyödyntäminen yhteiskunnan ja luonnonvarojen hallinnoinnissa vaikuttaa tässä katsannossa niin ilmiselvästi hyvältä ratkaisulta, että Elonkehän nelituntisen jälkeen maailman historia kolonisaatioineen, kapitalistisine haltuunottoineen ja yhteismaiden aitaamisineen vaikuttaa yhä vain absurdimmalta. Yksi ilmaan heitetty ajatus on, että esimerkiksi eurooppalaisten pahat teot eivät johdu eurooppalaisuudesta, rodusta tai geeneistä vaan ennen kaikkea huonosta johtamisesta.
”Euroopan kansoja johtivat sarjamurhaajat, eikä kukaan puhu tästä”, todetaan Sainte-Marien suulla.

Esitys olisi varmaankin tehtävissä yhtä laadukkaana perinteiseen parin tunnin mittaan ja se olisi yleisölle helpompi. Toisaalta se kuitenkin nykymittaisena antaa lupauksen, että jotain hyvin poikkeuksellista ja harvinaislaatuista on luvassa. Sitten se vielä lunastaa tämän lupauksen. Kokemus on haastava, mutta hieno ja kaikuu päässä pitkään haudutellen siellä monenlaisia ajatuksia.

Elonkehän esityksiä on Pohjois-Karjalassa Selkien Seurojentalolla (Selkientie 34, 81235 Lehtoi) vielä 4. ja 5. toukokuuta kello 18.