Suurimmasta kansallisesta tragediastamme, sisällissodasta, on kohta kulunut sata vuotta. Antti Tuuri on kotoisin valkoisen Suomen, suojeluskuntien ja Lapuan liikkeen ydinalueelta: Etelä-Pohjanmaalta. Hän on kokenut, arvostettu ja palkittu kirjailija. Suuret kansalliset aiheet eivät ole häntä pelottaneet ja tänä syksynä ilmestyi hänen järjestyksessään viides sisällissotaromaaninsa, Tammikuu 18.
Tuurilla ei ole poliittisen sitoutumisen taakkaa harteillaan. Se, mitä Tuuri sanoo sisällissodasta, saavuttaa sellaisiakin lukijoita, jotka eivät aiheesta kertovaan tutkimuskirjallisuuteen koskaan tarttuisi. Sellaisia, jotka eivät jo periaatteesta lue vasemmistolaisten kirjailijoiden teoksia, sisällissotaan sijoittuvia varsinkaan. Tuurin teksti saavuttaa kirjailijan maineen ja persoonan takia erilaisen yleisön kuin satunnainen vuotta 1918 kuvaava teos.
Tuurin romaaneista kaksi sijoittuu punaiselle ja kolme valkoiselle puolelle. Aloitetaan kahdesta punaiselle puolelle sijoittuvasta romaanista. Suuri asejuna Pietarista (2006) kertoo Leninin Suomen punaisille kaarteille lupaaman aselastin matkan Pietarista Tampereelle asti. Suuri viljajuna Siperiasta (2009) käsittelee punaisten rautatieläisten tekemää viljanhakumatkaa Uralin taakse.
Punaisten puolelta Tuuri on ottanut romaaniensa kertojiksi Eino Rahjan, sotilasjohtajan ja Leninin henkivartijan, sekä hänen isoveljensä Jaakko Rahjan. Suuren viljajunan päällikkö Jaakko oli pikkuveljeään säyseämpi tapaus, mutta punaisen puolen näkyviä hahmoja jo sukunimensä takia. Tuuri kuvaa punaisten johtajia, ei rivimiehen näkökulmaa.
Tuurin kertojat ovat vakaumuksellisia kommunisteja. Rahjan veljekset näkevät tapahtumien ytimessä, ettei heidän kaltaisiaan ole paljon. Osa punaisista on paennut ennen kuin sota on edes alkanut. Sotilaiden moraali on huono, mutta jotenkin matkasta selvitään. Suuri asejuna Pietarista loppuu näennäisen onnellisesti, kun juna saadaan tuotua määränpäähänsä. Eino Rahja kokee pienen onnen hetken:
”Pakkanen oli tammikuun lopussa Pietarista lähtiessäni ollut ankara, mutta hellittänyt nyt, ja helmikuun ilta Tampereella oli tähtikirkas ja leuto. Kaupungissa valoja oli sodan takia vähän, ja kaikki tähdet Tampereen yllä loistivat rauhallisina ja kirkkaina. Luulin silloin, että ne johtaisivat meitä toisenlaiseen maailman kuin missä siihen saakka olimme eläneet.”
Vain parin kuukauden päästä Tampere luhistuu, 13000 Saksan keisarikunnan armeijan sotilasta nousee maihin Hangossa ja suomalaiset kommunistijohtajat pakenevat Pietariin. Utopia kuolee kehtoonsa.
Toisessa romaanissa suuri viljajuna saadaan vaivalloisen matkan jälkeen Helsinkiin. Matka on kestänyt kauan eikä Neuvostojen maa ole ollut mieltä ylentävä näky: nälkäisiä ihmislaumoja radan varret täynnä, kaikkialla korruptiota ja keinottelua ruualla, ihmiset usein lahjottavissa viinalla ja tupakalla. Suomeen päästään, siitä on vain vähän hyötyä. Kun vilja on perillä, Helsingissä on jo niin kova nälänhätä, ettei 32 viljavaunulla suurta joukkoa ruokita. Tampere on romahtamassa ja ”sota menossa päin helvettiä”.
Tuurin antama kuva punaisista ei ole kaunis. Vakaumukselliset miehet lähtevät muuttamaan historian suuntaa, mutta pettyvät. Työ- ja taistelumoraali ovat heikkoja. Viina, tupakka, ruoka ja naiset menevät usein sotimisen edelle, niin päälliköillä kuin rivisotilailla. On toimivia eliittiyksiköitä ja hyvällä moraalilla eteenpäin pyrkiviä joukkojakin, mutta kokonaiskuvassa punainen armeija on ryysyläisjoukko, jossa taistelee sotaan ajautuneita työläisiä. Moraalista tuomiota ei kuitenkaan anneta. Tuurin punaiset eivät ole pahoja, vaan enemmän punaiselle puolelle ajautuneita, jotka yrittävät selviytyä historian valtavan pyörän pyörähtäessä.
Valkoiseen Suomeen sijoittuu Tuurin sisällissotaromaaneista kolme. Kylmien kyytimies (2007) on tarina väkivalloin valkoiseen armeijaan pakotetusta kauhavalaisesta uskovaisesta sosialistista. Surmanpellossa (2008) Uusikaarlepyyssä sijaitsevalla valkoisten vankileirillä, jossa pidetään venäläisiä sotilaita, puhkeaa kapina. Se taltutetaan väkivalloin. Tammikuu 18 kertoo valkoisen puolen valmistautumisesta sotaan: sotakoulun perustamisesta Vimpeliin, venäläisten aseistariisunnasta, jääkärivärväyksestä ja aseiden hankkimisesta.
Romaanien kertojat ovat Jussi Ketola, jääkärivärväri Ahto Sippola ja 17-vuotias nuori sotilas Pauli Kniivilä. Kertojien puolesta valkoisen puolen kuvaus on moniäänisempää ja monipuolisempaa kuin punaisen, sillä kertojista kaksi on rivimiehiä.
Tuuri näyttää vähäeleisellä, toteavalla kerronnallaan, ettei valkoisenkaan puolen sota ollut riemumarssia. Rivisotilailla oli heikko taistelumoraali: jos jostakin löytyi viinaa, sotiminen sai usein jäädä. Ruualla keinottelijoita, ruumiiden ryöstäjiä, sadisteja ja hyväksikäyttäjiä oli. Omien toimiin ei pääsääntöisesti puututtu. Teloitukset saattoivat olla mielivaltaisia ja kohdistua haavoittuneisiin. Kylmien kyytimiehessä jääkärit komentavat Kalevankankaan taisteluissa miehiään eteenpäin ampumalla ja potkimalla.
Ihanteellinen puoli tulee esiin romaanissa Tammikuu 18. Rakennusmestari ja jääkärivärväri Ahto Sippola on ollut perustamassa Vimpelin sotakoulua ja johtaa Ylistaron suojeluskuntaa. ”Isänmaan asiaa” on ajettu jo vuosikausia ja nyt itsenäisyys on viimein julistettu. Valkoiset vaikuttavat vielä tässä vaiheessa, ennen varsinaisen sisällissodan alkua, yhtenäiseltä ja jopa onnelliselta joukolta.
Sekä Sippola että hänen vaimonsa Aune tuntevat molemmat ylevää onnea siitä, että saavat viimein rakentaa vapaata Suomea. Valkoisten johtajienkin joukossa tällainen ylevyys on kuitenkin harvinaista ja rivimiesten joukossa vielä harvinaisempaa. Tuuri näyttää raadollisen realistisen kuvan: sisällissodassa harvat toimijat ovat liikkeellä puhtain motiivein ja tämä pätee molempiin osapuoliin.
Sisällissotaan sijoittuvissa teoksissa kuvataan harvoin sitä, ettei samalla puolella taistelevilla joukoilla välttämättä ole yhteistä kieltä. Tuuri nostaa esiin sen tosiasian, että vuoden 1918 Suomi ja erityisesti valkoinen armeija on kielten sekamelska. Kaikki eivät puhu suomea. Saksan jääkärit eivät luota ”ryssänupseereihin”. Rivisotilaista ruotsinkieliset ovat vain taistelemassa kommunismia vastaan, suomenkieliset itsenäisen Suomen puolesta.
Tuurin teoksissa viittaukset rantaruotsalaisiin sisältävät sekä suomenruotsalaiset sotilaat että ruotsalaiset vapaaehtoiset. Kalevankankaan suurtaistelun jälkeen Kylmien kyytimiehen Ketola korjaa ruumiita ruotsalaisen pataljoonan hyökkäyksen jälkeen:
”Pitkiä, vaaleita poikia ruotsalaiset olivat, ja keuruulaiset muistelivat niiden naureskelleen suomalaispitäjien suojeluskuntalaisille, jotka niiden mielestä olivat matalajalkaisia ja pitkäselkäisiä mongoleja; suomalaisia ei niiden mielestä voinut verrata rantaruotsalaisten pitäjien viikinkeihin. Ruotsalaiset olivat myös puhuneet, etteivät he olleet Suomen puolesta tulleet sotimaan vaan olivat torjumassa bolsevismia Pohjolasta.”
Amerikassa siirtolaisena ollut Ketola keskustelee joidenkin ruotsalaisen pataljoonan jäsenten kanssa englanniksi, kun käy ilmi siirtolaisia olevan myös ruotsalaisten joukossa. Asiat ovat sadassa vuodessa muuttuneet vain hieman: yhä nykyisin suomalaiset ja ruotsalaiset löytävät yhteisen kielen englannista.
Surmanpellossa vähät suomenkieliset vartijat eivät saa olla vartiossa yhdessä, vaan nämä laitetaan ruotsalaisten pareiksi, jotta he oppisivat ruotsia. Ratkaisussa voi aistia ajan rotuopillista ajattelua: ruotsia puhuvat ovat ylivertaisia germaaneja, suomalaiset alempaa rotua. Toisaalta molempia kieliä puhuvat ovat sentään samalla puolella. Venäläisellä aksentilla puhuvat käsitetään vihollisiksi, vaikka näillä olisi suomalainen perhe. Äidinkieli määritti vuonna 1918 puhujansa etnisyyden. Suomen historian ainoa etninen puhdistus suoritettiin Viipurissa sisällissodan aikaan ampumalla kaikki venäläiset tai sellaisiksi epäillyt.
Kaikki Tuurin sisällissotakirjat päättyvät ajallisesti jo keväällä, joten sodan kaikkein kiistellyin aines, valkoisten kuolemanleirit, jää käsittelemättä. Tuurin aiheet tulevat usein kotimaakunnasta ja oman suvun piiristä. Tuurin maakunnassa Etelä-Pohjanmaalla vankileirejä ei ollut ja ehkäpä sukulaisissakaan ei ole ollut punaisen puolen väkeä. Surmanpellossa kuvattavaa tilapäistä vankileiriä ei voi verrata Tammisaareen tai muihin suuriin vankileireihin. Kylmien kyytimiehessä viitataan leirien perustamiseen ja mielivaltaisiin teloituksiin. Vaikeneminen ei siis ole poliittinen ratkaisu, vaan romaanit kuvaavat aikaa, jolloin leirejä ei vielä suuressa mittakaavassa ollut.
Ensimmäinen maailmansodan seurauksena Venäjän ja Saksan keisarikunnat lakkaavat olemasta. Tuuri kuvaa pientä Suomea ja sen ihmisiä tempautumassa mukaan suurten historiallisten tapahtumien vyöryyn. Hän kuvaa ihmisten ja eläinten kärsimyksiä sodan keskellä eikä epäröi tuoda esiin niitäkään asioita, joista monet mieluiten vaikenisivat. Kansakunnan kahtiajakautuminen ja veljesviha ovat nyt ajankohtaisempia teemoja kuin pitkään aikaan.