Benjamin Westin Hamlet-aiheinen maalaus vuodelta 1792.
William Shakespearen monumentin sukupuoliroolit osin kääntävä näytelmä ei ole ajatuksena omaperäinen, mutta sen kiinnostavuus on taattu. Karhun naispuolinen Hamlet tuskailee valtakunnassaan ja Buckinghamin palatsissa mielenterveyspotilaana aika- ja kulttuuripuitteissa, jotka sekoittavat menneisyyden nykypäivään. Hamletin enon astrologiaharrastus on taikauskoisessa vouhotuksessaan täydellisen korni, välillä Elton John käy laulamassa rahastusballadinsa prinsessa Dianan muistolle. Näytelmä flirttailee vastaavuuksilla alkuperäisteokseen, mutta kulkee omia ratojaan.
Karhu luottaa tehokeinona erittäin värikkääseen visuaalisuuteen. Ilotulitusmaisten unikuvien teatterilavalle tuominen vaatii kompromisseineenkin aimo tukun rahaa ja harmaita hiuksia. Tekstitasolla visuaalisuus tuntuu syövän asiasisältöä. Prinsessa Hamletissa ei ole ainoatakaan suureksi tarkoitettua monologia ja sen suoraan puhuttelevimmat repliikit edustavat kliseitä: “Kärsimys se vasta tekee ihmisestä suuren.” Ainoa huumoriin kallistuva kohtaus on rohkea korvatessaan hyvät huonot vitsit huonoilla huonoilla vitseillä. Siinä ei siis esimerkiksi kysytä: miksi Rölli asuu lautahökkelissä keskellä metsää (“Koska Rölli on paskainen alkoholisti”), vaan “miten nörtin saa hulluksi” (“Laitetaan pyöreään huoneeseen ja sanotaan että nurkasta saa kyberpillua“).
Sanoman piilotteleminen hämärien viittausten ja epäkiinnostavien dialogien taakse on näytelmäkirjallisuuden pitkäaikaisia trendejä, joka ei näytä kuolevan millään. Karhukin olettaa, että vastaanottaja kokee mielekkääksi vivahteiden ja kohtausten outojen toistojen loputtoman pureskelun. Se ei kannattaisi tässä määrin, sillä tehtävä on hyvin epäkiitollinen, jos näytelmätekstiä on lähtökohtaisesti pidettävä salatieteenä. Karhun kunniaksi on sanottava, että hän ei pidä dialogin pitkäveteisyyttä itseisarvona läheskään yhtä ehdottomasti kuin esimerkiksi Pirkko Saisio on joillakin 2000-luvun näytelmillään osoittanut pitävänsä.
Prinsessa Hamlet on Teatterin tiedotuskeskus TINFON johtajan Hanna Helavuoren jälkisanojen mukaan “hulluuden ja masennuksen teksti”, jossa “eletään poliittis-psyykkisen trauman jälkeistä tilaa, joka ruumiillistuu nimihenkilön kauhuna, raivokohtauksina ja itsetuhoisena toimintana. Näytelmä paljastaa Unheimlichin, kaiken sen tuttuuteen sisältyvän kauhean, minkä oli tarkoitus jäädä piiloon”. Kuvaus on ilmeisesti osuva, kuten on ainakin Karhun nimittäminen Bertolt Brechtin perilliseksi, mutta tätä metatasoa olisi voinut esiintuoda huomattavasti konkreettisemmin muutamalla ymmärtämistä helpottavalla koukulla.
Ehkäpä visuaalisuus osoittautuu niin voimakkaaksi lisäkeinoksi, että Prinsessa Hamletista syntyy hienoa teatteria, ja merkitykset avautuvat. Itsenäisenä kirjallisena teoksena toimiakseen se vaatisi lihaa luidensa ympärille: vähemmän silmäniskuja ja enemmän suoraa puhetta. Maneerisista puutteistaan huolimatta näytelmä on kielellisesti taidokas ja vaikeasti lokeroitavissa suhteessa nykypäivän erittäin monipuoliseen näytelmäkirjallisuuden tarjontaan. Klassikot yhdistyvät näytelmässä Teatterikorkeakoulun opinnäytetöihin tavanomaista kunnianhimoisemmalla otteella.
Prinsessa Hamletin kantaesitys Q-teatterissa Helsingissä 18.2.2017. Ohjaus Linda Wallgren.