Jokaisella meistä on Toinen äiti, joka löytyy sen kaikista taloista löytyvän salaisen käytävän takaa. Tässä elokuvassa Coraline löytää uudesta talostaan sellaisen. Toisen äidin ainoa ikävämpi ero tavalliseen on että hänellä on silmien tilalla napit. Muuten Toinen äiti ja isä voittavat vanhat kaikessa. Toinen äiti kokkaa paremmin, toisessa maailmassa on ihmeellistä taikuutta ja toisilla vanhemmilla tuntuu olevan kaikki aika maailmassa, jonka he omistavat Coralinelle. Sitten selviääkin että toinen äiti ei olekaan niin mukava kuin aluksi näyttää.
Katsoja jakaa Coralinen ihmetyksen toisen äidin luomaa todellisuutta kohtaan. Erityisesti talon puutarha on niin maaginen näky etten samanlaista ole toisessa elokuvassa nähnyt. Muita ihmeellisyyksiä ovat hiirisirkus sekä neitien Spink ja Forcible teatteriesitys. Elokuva herää eloon animaatiotyylinsä kautta. Coralinessa näkyy Henry Selickin (Painajainen Ennen Joulua) kädenjälki vahvasti ja tyylin tunnistaa heti. Coraline on astetta värikkäämpi kuin Painajainen ennen Joulua, vaikka löytyy siitäkin synkistelyä riittämiin. Mielestäni sekoitus Gaimania ja Selickiä toimii hyvin. Elokuva ei ole kirjan kopio vaan Selickin hiukan vinoutunut näkemys siitä.
Elokuva seuraa kuitenkin hyvin uskollisesti kirjan tapahtumia. Tietysti muutoksia on tehty, suurimpana niistä Wybien hahmo. Kirjan lukeneena ihmetytti aluksi poikahahmon lisääminen elokuvaan. On Coraline silti yhden tytön tarina, sen verran pieni rooli Wybiella elokuvassa on. Arvelisin että Wybie on lisätty pienten poikakatsojien takia elokuvaan, mutta myös siksi että Coralinen ajatukset saataisiin katsojalle läpi. Toinen vaihtoehto olisi ollut kertojaääni. Wybie on näistä kahdesta parempi vaihtoehto tai ainakin se elokuvallisempi. Muut kirjan hahmot on pidetty pitkälti entisellään, samalla kuitenkin omaperäisen leiman antaen. Erityisesti yläkerran ukko Bobinsky (Ian McShane) jäi mieleen.
Pidin kovasti jo kirjan värikkäistä hahmoista, mutta elokuvassa heidät kaikki on toteutettu sen verran karikatyyrimäisesti jo ulkonäöstä lähtien että oli hienoa nähdä Henry Selickin näkemys kirjan hahmoista. Kissa oli jo kirjassa lempihahmoni ja hänen ääninäyttelijänsä Keith David saa kaapattua mahtavasti sen mikä hahmosta teki kirjassa niin hienon. Jos kissat puhuisivat ne tekisivät sen juuri tälläisellä äänellä ja äänensävyllä. Coralinen isä ja äiti ovat myös hienoja hahmoja. He ovat uskottavia arkisuudessaan. Molemmat kirjoittavat puutarhaan liittyvistä asioista ja ovat jatkuvassa kiireessä. Isä toi eräässä kohdassa vahvasti mieleen Neil Gaimanin. Vasta saavuttuaan uuteen taloon Coralinella on tylsää ja isä keksii hänelle tekemistä. Hän pistää Coralinen laskemaan talon kaikki ikkunat ja huoneet, kertoen tehtävän tavalla joka toi vahvasti mieleen Gaimanin lukemassa jotain ääneen.
Elokuvan musiikki ansaitsee erityismainninnan. Sitä käytetään todella vahvasti elokuvassa. Kestää pitkään ennen kuin elokuvassa kukaan puhuu. Ensimmäiset kymmenen minuuttia soi vain musiikki, kun Coraline etsii talon lähellä olevaa kaivoa. Yllättävää kyllä vaikka musiikki tuntui soivan lähes jatkuvasti ei se kertaakaan häirinnyt vaan tuntui olevan aina paikallaan.
3D efektit on myös syytä mainita. Ne toimivat mielestäni elokuvan eduksi. Elokuva kaappasi jo alussa mukaansa hienolla kohtauksella jossa Toinen äiti ompelee nukkea. Kohtaus herää eri tavalla eloon syvyysvaikutelman kanssa. Yleensä efektiä käytetään sopivan säästeliäästi. Välillä tietysti huomaa ajattelevansa että olipa hieno 3D efekti, mutta varsinkin salaisen käytävän edetessä horisonttiin 3D toimi edukseen hyppäämättä kasvoille. Syvyysvaikutelmat toivat myös eloa elokuvan lopun kauhuelementteihin. Jos yleisön ala-aste ikäisiä tyttöjä pitää mittarina niin ne myös toimivat hyvin, mikä varmasti on K-7 leiman elokuvalle antanut.
Vaikka kysymys onkin lastenelokuvasta niin on elokuvassa paljon sisältöä aikuisemmillekin katsojille. Enemmän lapsille suunnatun slap-stick meiningin ja muiden visuaalisten vitsien lisäksi elokuvassa on myös aikuisemmille katsojille paljon huumoria. Erityisesti neidit Forcible ja Spink saivat hymyilemään täytetyillä koirillaan, jotka on enkelipuvuissa ripustettu seinälle, vanhoista lemmikeistä kun olisi ikävä luopua. Visuaalisesti olin myös äimistynyt. Erityisesti ympäristöt ovat todella hienosti toteutettuja. Eniten pidin siitä miten Toisen äidin luoma todellisuus muuttui loppua kohden korruptoituneemmaksi versioksi itsestään. Puutarhan kasvit hyökkäsivät kimppuun, söpöt hiiret olivatkin rottia ja täytetyistä koirista tuli punasilmäisiä lepakoita.
Coraline tekee mielestäni Gaimanin kirjalle oikeutta ja toimii hyvin lastenelokuvana, jossa on aikuisillekin paljon mistä pitää. Jos on sinut sisäisen lapsensa kanssa ja pitää fantasiastaan niin suosittelen ehdottomasti. Varsinkin jos on lapsia joita ottaa elokuvaan mukaan, vaikka pelkästään katsoakseen miten he reagoivat lopun kauhuelementteihin. Oppivatpahan kakarat myös että vaikka ei vanhemmilla aina ole aikaa lapsilleen, niin eivät he ainakaan yritä ommella silmien tilalle nappeja.
Kuvia elokuvasta:
