DOC LOUNGE – Sisällissodan todellisuus tulee lähelle Joe Piscatellan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa #ChicagoGirl: The Social Network Takes On A Dictator –dokumentissa (2013). Se näyttää kuinka sodan rajat hälvenevät nykyisen viestintäteknologian myötä, eikä valtameri välissä estä osallistumasta taisteluun, eikä toisaalta myöskään täysin joutumasta vaaraan.
Nuori syyriasssa syntynyt Amerikassa asuva nainen, Ala’a Basatneh koordinoi läppärillään Syyrian vallankumousta, joka myöhemmin räjähtää sisällissodaksi. Se kuulostaa melko erikoiselta ja uskomattomalta, kunnes dokumentin kulkiessa tajuaa, että nykyteknologia tosiaan tekee siitä yllättävän vaivatonta. Ei turvallista, eikä helppoa, mutta teknisesti vaivatonta. Perhe on paennut Syyriasta, koska perheen isä ei hyväksy Bašar Al-Assadin hallintoa. Omena ei ole pudonnut kauas puusta.
Ala’a välittää tietoa, toimii mielenosoitusten koreografina sosiaalisen median avulla sekä toimittaa tarvikkeita ja lääkkeitä taistelijoille. Tarkoitus on sanoa, että kamera, kännykkä ja läppäri ovat vähintään yhtä tärkeitä taisteluvälineitä kuin AK-47. Samalla muistetaan sekin, että sama tekniikka on tehokas väline myös sortohallinnolle aktivistien jäljittämisessä ja heidän verkostojensa paljastamisessa. Yhteiskunnallinen analyysi keskittyykin lähinnä otsikon mukaiseen sosiaalisen median ja tiedonvälityksen rooliin. Lopulta vaihdetaan sitten kuitenkin kamera rynnäkkökivääriin.
Basatneh on päähenkilö, mutta ei dominoi tarinaa. Erityisesti paikan päällä tapahtumia videokamerallaan dokumentoiva Bassel Shahade saa sankarinviitan. Toinen sankarihahmo on kansalaisjournalistiksi kuvailtu Mazhar ”Omar” Tayara. Miehet kuvaavat tapahtumia Syyriassa ja toimivat yhteyshenkilöinä länsimaiselle medialle. Kumpikaan ei selviä kamppailuista hengissä.
Elokuva esittää kysymyksen: miksi Egyptin ja Tunisian hallinnot sortuivat niin nopeasti Arabikevään alkuhuumassa, mutta Syyrian hallinto roikkuu vallassa sitkeästi edelleen? Tarjottu vastaus on yksinkertainen: Assad oppi sortuneiden kollegoidensa virheistä. Todellisuus on tietenkin monimutkaisempi, mutta sosiaalisen median roolia korostavassa dokumentissa vastaus on tarinan kannalta riittävä.
Tarinan kaari kulkee konfliktin alusta tiettyyn pisteeseen, mutta nykytilanne, jossa mielenosoittajista ja armeijasta karanneista sotilaista muodostettu Free Syrian Army on jäänyt Assadin hallinnon vastaisen sodan marginaaliin jää käsittelemättä. Islamilainen valtio (Isis) ei ole millään tavalla mukana tarinassa. Draaman kaaren kannalta äärimmäisen vaikean ja sotkuisen tilanteen avaaminen, jossa uusi hirmuvalta on korvaamassa seuraavaa, olisikin heikentänyt elokuvan tehoa. Kyseessä on taidokas propagandaelokuva, jossa totuus kuvataan ja määritetään selkeästi yhden puolen näkökulmasta.
Varsinaiseen objektiivisuuteen ei pyritä. Henkilöiden annetaan kritiikittä kutsua Assadin hallintoa pahimmaksi maan päällä. Tällä perustellaan se, että Free Syrian Armyn kannatti ryhtyä käymään sisällissotaa. Tällä hetkellä vallankumouksen seuraukset vaikuttavat tosin aika hirvittäviltä islamistien otettua taistelukentän haltuun. Mistään pyhimyksistä ei FSA:n kohdallakaan voi puhua, mutta Isis lienee kuitenkin huonompi vaihtoehto kaikkien kannalta.
Dokkari on vahva ja monessa kohtaa koskettava kertomus aktivismista, jota tehdään hyvin konkreettisessa hengenvaarassa. Vaikka se ei ole neutraali, ei se vaikuta valheelliselta tai epäuskottavalta. Tässä tapauksessa yksipuolisuus toimii tehokeinona. Käytössä on paljon paikoin hyvinkin dramaattista kuvamateriaalia paikan päältä Syyrian kaduilta ja etenkin elokuva-alaa opiskelevan Basselin kuvamateriaali kiehtoo ja koskettaa. Etenkin kun tietää hänen ja aivan liian monen muun toverinsa kohtalon.