Herkkua silmille ja korville on luvassa, kun Hannes Stöhrin Berlin Calling saa Rokumentissa Suomen ensi-iltansa. Se toimii myös loistavana kiteytyksenä Rokumentin teemasta, joka tänä vuonna on seksi ja päihteet. Elokuvassa DJ Ickarus (DJ Paul Kalkenbrenner) on suosittu elektroartisti, jonka huumeet kaatavat psykoosiin juuri ennen uuden albumin julkaisua.
Seurauksena on tarina, joka pomppii teknoklubitunnelmoinnista hapuilevaan yhteiskunnalliseen kommentaariin psykiatrisesta hoidosta ja medikalisaatiosta. Rinnalla kulkevat juonteet parisuhteesta ja huumeriippuvuudesta. Kaikki sulautuu toimivaksi kertomukseksi, jota katsoo ja kuuntelee mielellään.
Paul Kalkenbrenner tekee elokuvassa hienon roolityön. Hänen persoonansa ja musiikkinsa ovat ehdottomasti elokuvan kantavia voimia.
Välillä toki näyttää siltä, että Kalkenbrenner näyttelee DJ:tä. Suurimman osan ajasta hän onneksi tyytyy olemaan itsensä (eli DJ) ja se riittää erinomaisesti. Elokuvan päähenkilö on suoraan sanottuna tunari, joka ei osaa ottaa vastuuta elämästään. Siinä mielessä elokuva ei myöskään ole kehitystarina, että ei hän sitä opikaan. Elokuva kiertää yhden syklin ja palaa takaisin samalle lentokentälle ja samankaltaiseen kuvaan, josta alkoikin. Yksi albumi on taas saatu pihalle, joten huumekierre ja parisuhteen romuttaminen voi alkaa taas alusta, kunnes seuraava albumi on valmis.
Elokuvassa voi paikoin nähdä lainaa Formanin klassikosta Yksi lensi yli käenpesän, kun Ickarus löytää mielisairaalasta teinikapinalleen kohteen. Tarina siitä, kuinka on helvetin vaikeaa olla taiteilija, ei sekään ole uusi.
Berlin Calling ei mullista genreään, mutta se on tehty ihailtavan tyylikkäästi ja tinkimättömästi.