Miko Kivisen ja Mikko Paanasen yhteisohjaus ja kahdestaan näyttelemä teos Viikingit Kuopion kaupunginteatterissa käsittelee farssin keinoin ajankohtaisia ja kipeitäkin suomalaisia trendi-ilmiöitä. Yhdessä he esittävät näytelmän kaikki roolit vaihtaen vuoroa sen mukaan, miten poistuvat lavalta edellisestä roolistaan. Aluksi oli jännittävää seurata, kantaako idea vai hajoaako esitetty todellisuus yleisölle kiusalliseksi lapsenomaiseksi leikiksi. Taitavasti kumpikin näyttelijä kuitenkin ottaa jokaisen roolinsa haltuun ja parituntinen teos onnistuu loppua kohden lataamaan poikkeuksellisen vaikuttavan tunnelman lavan ja yleisön välille.

Aleksi Tsubbi on kuntosaliyrittäjä ja populistinen paikallispoliitikko pyrkimässä eduskuntaan ja hänen vaimonsa Krista kilpailee fitness-kisoissa. Krista epäilee Aleksin pettävän häntä ja turvautuu entiseen poikaystäväänsä Kariin, joka elää ystävänsä Jarin kanssa ongelmalähiössä. Kari ja Jari haluavat perustaa Viikinkivaltion ja tuhota Tsubin, johon he projisoivat nykyajan rappion syyt. Näytelmän sarkasmi pysyy hyvän maun rajoissa jopa muutamassa erityisen rajussa kohdassa, sillä Kivisen ja Paanasen itseironia pehmentää kärkevien sivallusten aiheuttamia kipuja.

Viikingit on tehty rohkealla ja rehdillä otteella. Näyttelijöiden karisma pääsee intiimissä esityssalissa oikeuksiinsa ja hurmaa yleisönsä. Trendi-ilmiöiden kritisointi voi olla joskus petollisen helpon oloista ja sortua omaan kuviteltuun nokkeluuteensa mutta Kivisen ja Paanasen panokset viiltävät ilmaa ja osuvat jokainen kohteeseensa. Täyden kympin suorituksen takana on ehkä luottamus itseen ja omaan tekemiseen. Teoksessa ei näy pelkoa epäonnistumisesta tai liikaa yrittämistä. Näyttelijät eivät näytä pyytelevän anteeksi taidettaan vaan he seisovat sanojensa takana yhtä tunnollisesti kuin kansallissankareina itseään pitävät Kari ja Jari.

Viikingit-näytelmää esitettiin Kuopion kaupunginteatterissa 16.3.–22.4.2017

Ensinäkemältä en voinut sietää Damien Chazellen (mm. Whiplash 2014) ohjaamaa ja käsikirjoittamaa, Hollywoodin tunkkaisella glamourilla ratsastavaa pomppivaa ja pyörivää, lallattelevaa sekamelskaa nimeltä La la land. Elokuvan tarina muuttuu epätodellisesta sadusta koskettavaksi vasta viimeisillä minuuteilla. Inhoan ympäri pyörivää kameraa! Chazelle on ehkä tavoitellut Laulavia sadepisaroita (1952) ja olin näkevinäni myös häivähdyksen Woody Allenin Midnight in Parisin (2011) kaltaista tyyliä. Miespääosan esittäjä Ryan Gosling on saanut turhan ison roolin, jonka juuri ja juuri kykenee suorittamaan. Hän sopii paremmin keveämpiin rooleihin kuin masentuneeksi jazz-pianistiksi. Naispääosasta Oscarin voittanut Emma Stone kuitenkin voitti palkintonsa syystä. Hän oli kuin oma itsensä uraansa aloittelevana näyttelijänä.

Tarina keskittyy Sebastianin (Gosling) ja Mian (Stone) rakkauteen ja heidän kummankin kovaan uurastamiseen kohti julkisuutta ja taiteellista menestystä. Romantiikka ei syty heti – kumpikaan ei oikein usko rakkauteen. Tarinan jatkuessa yhteinen sävel kuitenkin löytyy ja kaikki menee melkein kuin elokuvissa. La la land on nimensä mukaisesti vaahtokarkin makuinen musikaali säihkyvine aurinkovarjoineen. Olisin jättänyt teoksen katsomatta, ellei sen ympärille olisi muodostunut sädekehää jo ennen elokuvan ulostuloa.

Ajan myötä muistoni katsojakokemuksesta on kuitenkin parantunut. Yksi syy huonoon kokemukseen saattoi olla se, että se oli liian iloinen Pohjolan räntäsateeseen, liian romanttinen arjen puurtamisen keskellä ja liian onnellinen, kun siinä unelmiin uskominen kannattaa. Elokuva ei sovellu katsottavaksi piristeenä synkän ja kiireisen arjen keskellä, vaan se kannattaa kaivaa esiin aurinkoisen ja mielellään riehakkaan iloisen piknikpäivän jälkeen kesähelteellä. Mikään elokuvataiteen mestariteos La la land ei ole mutta voisi pari tuntia käyttää huonomminkin.

Suomalaisen homoerotiikan Kaken ja muiden kiiltäväpintaisten lihaskimppujen muodossa maailmalle saattaneen Touko Laaksosen, alias Tom of Finlandin, elämäntarina kuvattiin elokuvaksi yli 25 vuotta vapauden ja rakkauden kansallissankarin kuoleman jälkeen. Teos on koskettava kuvaus mustaa nahkaa, poliisihattuja, paksuja viiksiä ja patongin kokoisia kyrpiä rakastavista miehistä, jotka 1900-luvun loppupuolelle asti joutuivat rakastamaan salaa ja kätkemään intohimonsa virkavallan ja perheenjäsenten väkivaltaisen paheksunnan pelossa.

Elokuva kertoo Toukon (Pekka Strang) elämästä sota-ajasta vanhuuden päiviin asti. Viisikymmentäluvulla Touko tapaa elämänsä rakkauden, tanssija Nipan (Lauri Tilkanen), joka kannustaa Toukoa tuomaan rohkeammin julki taidettaan ja myös heidän suhdettaan. Toukon sisko Kaija (Jessica Grabowsky) on ärsyttävän sovinnainen aikakautensa orjallinen edustaja, joka halveksii omia piirustuksiaan ja veljensä erilaisuutta.

Strang mestaroi ensimmäisen ison elokuvaroolinsa tuomalla esiin Toukon sympaattisuuden, sodan jättämän tuskan ja paineisen rakkaudenpuutteen. Tilkanen on kuin Narkissos konsanaan mutta peilaa kauneuttaan lammen pinnan sijaan Toukosta. Sydämellisen roolin tekee myös Taisto Oksanen Toukon ystävänä, kapteeni Alijokena, joka joutuu maksamaan kalliisti nautinnostaan. Alijoen kohtalo muistuttaa siitä, miten mielipuolista suhtautuminen ristiinpukeutujiinkin oli Suomessa vielä muutama vuosikymmen sitten.

Lähdin teatterisalista järkyttyneenä yhtäältä ihmisten julmuudesta erilaisuutta kohtaan ja toisaalta toisten ihmisten rohkeudesta taistella olemassaolostaan. Aisteja hivelevä musiikki kuvat suomalaisesta koskemattomasta luonnosta kruunaavat katsojakokemuksen ja jättävät yleisöön muistijäljen Laaksosen taiteesta, joka elää edelleen.