Kaikki kirjoittajan Pasi Huttunen artikkelit

Peruslaadukas tulkinta lastenklassikosta

Teksti: Pasi Huttunen

Joensuun kaupunginteatteri: Pessi ja Illusia. Dramatisointi: Ilmari Pursiainen ja Roosa Helenius
Ohjaus: Ilmari Pursiainen Koreografia: Ari Numminen Rooleissa: Justiina Saari, Jussi Lankoski, Olli-Kalle Heimo, Markku Maasilta, Lassi Uimonen, Minna Maaria Virtanen Tanssijat: Selma Hopsu, Minna Immonen, Eveliina Lehtiniemi, Ronja Syvälahti, Emilia Tuomioja.
Välillä on vaikea sanoa, onko Joensuun kaupunginteatterin Pessi ja Illusia oikeastaan tehty lapsille vai aikuisille. Sen verran taidehiippailun makua esityksessä välillä on, että vaistomaisesti vilkuilen ympärillä olevia lapsia, alkaako katse harhailla jonnekin muualle lavalta ja käsi hapuilemaan jostain älylaitetta. Ei ala, joten ratkaisu näyttää onnistuneelta. Yrjö Kokon vuonna 1944 julkaistu klassikko on jo monen sukupolven rakastama teos ja teatterisovitus on selvästi laskelmoitu niin, että siinä on jotain vähän kaikenikäisille.
Sotateemaa tuodaan esiin etenkin näytelmän alkupuolella esiin vahvasti, mutta selkeää pasifistista viestiä ei kovin suoraan artikuloida. Sota on sodittava loppuun kun se aloitettu on. Kovin yhteiskunnalliseksi ei näytelmää ole haluttu viedä ja luontoteema kiehtoo tässä toteutustavassa paljon enemmän. Sitä tuodaankin näyttämölle kauniilla ja inspiroivalla tavalla. Esimerkiksi pihlaja (Lassi Uimonen) marjoineen (tanssijat) on hahmona kiehtova ja hyvin kauniilla tavalla toteutettu. Luonnon julmempaa puoltakaan ei kaihdeta tuoda esiin, joten etenkin pienemmille lapsille yleisössä näytelmä antanee pohdittavaa. ”Kuoliko se palokärki?” olin kuulevinani jonkun lapsen kysyvän.

Jo lavastus tekee vaikutuksen. Se on toteutettu hyvin kauniisti. Samoin toisaalta hyvin perinteinen, mutta samalla tähän aikaan pienillä asioilla linkittyvä puvustus toimii. Vieraileva ohjaaja Ilmari Pursiainen ei kenties vielä ensi-iltaan tultaessa ole saanut kaikista näyttelijöistään irti aivan täysiä tehoja ja etenkin esityksen alku laahaa hiukan ponnettomasti. Ammattiopisto Outokummun tanssijat Selma Hopsu, Minna Immonen, Eveliina Lehtiniemi, Ronja Syvälahti sekä Emilia Tuomioja toisaalta pelastavat paljon, sillä Ari Nummisen yksinkertaisen nasevat koreografiat puristavat tanssijoista irti paljon ilmaisuvoimaa.
Justiina Saari loistaa Illusiana, joka on kepeä ja nopea niin mielen kuin ruumiinkin liikkeissä, vaikka hänelläkin on hiukan käynnistysvaikeuksia alkupuolella. Jussi Lankoski koomikon elkeineen on hauska, mutta hänen Pessinsä jää hiukan pintapuoliseksi. Markku Maasilta on liekeissä energisessä Martes-lumikon roolissa, mutta Ristilukkina hänen omalaatuinen yhdistelmänsä flegmaattisuutta ja ilkeyttä ei aivan avaudu.

Sitä on toistettu kerta toisensa jälkeen, että Joensuun kaupunginteatteri osaa tehdä lastenteatteria, eikä tämäkään näytelmä sitä väitettä epätodeksi osoita. Silti siitä jäi hiukan vaisu maku. Näin hienosta teoksesta tehty näytelmäsovitus olisi ansainnut enemmän intohimoa ja kunnianhimoa sekä ohjaustyöhön että näyttelemiseen. Hyvähän Joensuun kaupunginteatterin Pessi ja Illusia on, mutta näistä aineksista olisi saanut aikaan myös loistavan.

Tämä on tärkeä teatterikritiikki

Teksti ja kuvat: Pasi Huttunen

Joensuun ylioppilasteatteri: Tämä on vieläkin teatteri eikä edelleenkään mikään talo. Ohjaus: Tiina Lampén ja Samu Heikinmatti Käsikirjoitus: Työryhmä Rooleissa: Jaakko Alander, Maiju Haverinen, Samu Heikinmatti, Mika Issakainen, Minna Kietäväinen, Netta Kivimäki, Unto Koskinen, Emilia Kuutti, Tiina Lampén, Tomi Lampén, Sanna Mylläri, Sunna Näkkäläjärvi, Ville Rautiainen, Anu Ruuttanen, Jarkko Sirainen, Emilia Toropainen, Timo Villanen. Esitykset: 3., 4., 5., 9. ja 12.5. kello 19 ja 13.5. kello 14 Väen talolla (Jokikatu 6).
Kunhan saan tämän kaljan juotua, kirjoitan kritiikkini alkulauseeksi, kuinka arvasin jo vuonna 2015 Tämä on teatteri eikä mikään talo -ensi-illan jälkeen, että jatko-osahan sieltä on tulossa. Sen jälkeen vihjaan, että pidän aika varmana, että kolmaskin osa nähdään jossain vaiheessa, mutta jätän sen kiehtovan epämääräisesti auki siltä varalta, että ei nähdäkään.
LOL. Paskat arvasin, mutta kriitikkona pidän tällaisilla helpoilla kikoilla yllä kuvaa itsestäni teatterintuntijana ja pönkitän henkilöbrändiäni kriitikkona. Ja se on mennyt ihan täysillä läpi. Voitteko kuvitella!
Olenhan mestarillisen kynäni ansiosta jo joensuulainen instituutio kritiikin kentällä. Teatteria syvällisesti ymmärtävänä ammattilaisen osasin lukea lukea rivien välistä, että juuri ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Tämä on vieläkin teatteri eikä edelleenkään mikään talo! mainittava kuvitteellinen teatterikriitikko Husi Pattunen tarkoittaa minua! Useimmilta tämä meni varmasti ohi, mutta kokeneena teatterimiehenä ymmärsin sen itse heti.

Tuollaisen timanttisen alun jälkeen voin sitten luontevasti jatkaa kuvailemaan, kuinka metateatteri ansiokkaasti kirjoittaa auki taiteen tekemisen ja samalla koko yhteiskunnan yleensä piiloon jääviä prosesseja, jolloin aukeaa tiekartta yhteiskunnalliseen muutokseen ja kuinka näytelmä kepeän viihteellisen ulkoasunsa alla tavoittelee häkellyttävän kunnianhimoisesti yhteiskunnallista murrosta.
Paskat tavoittelee, mutta kriitikkona on parempi sanoa noin kuin vain todeta, että olipas hauska näytelmä. Minä katsokaas tiedän nämä jutut.
Hauskahan se kyllä oli ja pullakin maistui hyvältä. Tasaisen ruskeasta pintatekstuurista ja hitusen teollisesta mausta päättelin sen kaupan pullaksi, mutta annan anteeksi. Sanoisin, että 3/5 tai ehkä jopa 4/5. Tärkeää on se, että on pullaa. Vielä parempi tietenkin on, jos on kaljaa.

Ohjaajia aion kehua maltillisesti, mutta säilyttää uskottavuuteni syyttämällä esitystä esimerkiksi hiukan rikkonaiseksi. Luultavasti lisään, että hiukan tiivistämisen varaa olisi ollut, koska niin nyt voi sanoa aina ja mistä vain. Perinteeseen kuuluu myös hiukan kritisoida ohjaajia siitä, että he eivät ole ohjanneet tarpeeksi. On aina helppo poimia näytelmästä yksityiskohtia, jotka voi nostaa esimerkeiksi löysästä ohjaustyöstä. Esimerkiksi siirtymistä ja rytmistä puhuminen on tarpeeksi abstraktia ja toimii aina, joten käytän luultavasti niitä.
Näyttelijöistä poimin suhteellisen sattumanvaraisesti muutaman, joita kehun ja jonkun suorituksesta totean, että pääpiirteissään hyvää työtä, mutta välillä roolihahmo vähän katoili. Joku taas on ollut ihailtavan läsnä lavalla, koska läsnäolosta puhuminen on tätä nykyä kovaa valuuttaa. Ylioppilasteatterin kohdalla nimien pudottelu on aina hiukan turhauttavaa, koska ihan noubadejahan nämä ovat.
Ensi-iltahapuilusta on normaalitilanteessa hyvä mainita, jotta saa tehtyä selväksi, että olin ensi-illassa, mutta nyt näytelmä sai varsinaisen ensi-iltansa ylioppilasteatterifestivaaleilla Porissa. On mukavaa nähdä näytelmät ensi-illassa, mutta ei nyt sentään herra paratkoon Porissa!

Tällaista hiukan leikkimielistä teatteriesitystä ei tarvitse onneksi sentään arvioida yhtä kuolemanvakavasti kuin muita. Objektiivinen totuus heltiää tällä kertaa hiukan vaivattomammin, eikä minun tarvitse tällä kertaa edes ottaa tsättiyhteyttä Samu Heikinmattiin tentatakseni, että mikä hitto senkin yhden tyypin nimi on, jolla on se kilometrien mittainen tukka ja entä sen kaljupäisen oudon tyypin.
Tällä kertaa jätän myös kaivelematta mittavasta kirjahyllystäni (näkisittepä sen, se on todella mittava!) kuolemattoman sitaatin joltakin intellektuellilta. En myöskään havainnollista, kuinka ymmärrän teitä paremmin tämän näytelmän tuottavan uusiksi yhteiskunnallisia valtapositioita melko lailla samaan tapaan kuin Michel Foucault aikoinaan luennoillaan kuvaili. Luennothan koottiin kirjaksi nimeltä ”Society Must Be Defended”: Lectures at the Collège de France, 1975-1976. Olen tietenkin lukenut sen kannesta kanteen. Ja entäs Guy Debord ja Spektaakkelin yhteiskunta? En edes aloita siitä! Tuskin ymmärtäisitte.

Kunpa vain tietäisitte kuinka raskasta ja välillä suorastaan tuskaista kriitikon työ on. Näyttelijät eivät saa rauhaa ennen kuin kritiikistäni saavat lukea millaisia ja ennen kaikkea minkä arvoisia he ovat ihmisinä. Vielä kovempi paikka tämä on ohjaajalle, jonka kohtalo myös on käsissäni. Eikä tässä todellakaan vielä kaikki.
Ikään kuin tämä vastuun taakka ei vielä olisi tarpeeksi, on kansakunnan sivistyksen ja kulttuurisen pääoman kartuttaminen on minun kapeilla harteillani. Vastuun paino on hirvittävä. Painukaa muualle paheksuvine katseinenne kun avaan kolmannen kaljan!

Väliajalla maukkaan pullakahvin ääressä Joensuun kaupunginteatterin johtaja Iiristiina Varilo kertoo, että heillä ei kriitikoille anneta pullaa vaan piparia. Minä en ole saanut piparia. Hiljainen katkeruuteni Joensuun kaupunginteatteria kohtaan kasvaa ja päätän kehua ylioppilasteatteria vielä hiukan tavallista innokkaammin. Oppivat saatana.
Tämä on vieläkin teatteri eikä edelleenkään mikään talo on todella hyvä näytelmä, joka kannattaa mennä katsomaan paljon mieluummin kuin jotain Joensuun kaupunginteatterin esitystä. Tai siis tehän maksatte lipuista, toisin kuin minä, joten käyttäisin toki harkintaa. Katsomossa ei ole esimerkiksi nojatuoleja, joten mukavuus on rajattua.

Rajaspeksi täyttää tavoitteensa eli viihdyttää

Teksti: Pasi Huttunen
Kuvassa Tohtori (Karoliina Nousiainen), Herra Tarkkula (Sami Nousiainen), Hirviö (Ilkka Marttinen) sekä Van Tamber (Taru Väyrynen). Kuva: Jyri Keronen.
Käsikirjoitus: Sami Nousiainen, Samu Heikinmatti, Ville Rautiainen Ohjaus: Veera Ylöstalo, Juulia Hakkarainen Rooleissa: Ilkka Marttinen, Veera Turunen, Antti Karvinen, Anna-Maria Niloni, Iiro Tuovinen, Kirsti Salmi, Karoliina Nousiainen, Tuomas Uusitalo, Taru Väyrynen, Sami Nousiainen, Emmi Kiiskinen, Juulia Hakkarainen
Tanssivastaava: Anastasia Kolomainen Tanssijat: Fanni Suominen, Juulia Salo, Tinja Laakso, Elina Karjalainen, Heidi Väyrynen, Johanna Kämäräinen, Emma Halén, Anastasia Kolomainen Bändivastaavat: Tiia Turunen, Ida-Meri Heiskanen Bändi: Tiia Turunen, koskettimet, Niilo Paalanen, rummut, Roki Rautiainen, basso, Petri Havukainen, kitara, Ilkka Saloranta, laulu, Ida-Meri Heiskanen, laulu, Rebekka Saukko, viulu, Miranda Ojanen, viulu, Kerttu Kivioja, sello

Jos terve järki ja tietyt inhmimilliset rajoitteet jätetään huomiotta, kuten kunnon taiteilijan kuuluu, niin Rajaspeksissa on aivan järjetön potentiaali. Se on varmaotteisesti rakentamassa itsestään joensuulaista instituutiota, mutta ainakaan vielä se ei pahasti osoita instituutioksi jämähtämisen merkkejä.
Tämän vuoden speksi Kauniit ja hirviöt sijoittuu kuvitteelliseen Joensulvanian kylään, jossa hullu tohtori yrittää luoda elämää ja hänen luomustensa karkumatka johtaa seikkailuun, jossa käsitellyksi tulee niin pelko ja huoli autioituvasta periferiasta kuin muukalaisia kohtaan tunnettu viha ja epäluulokin.

Kauniita ja hirviöitä kannattelee etenkin piinkovaksi hiottu tanssiryhmä, enkä sano tätä vain sen vuoksi, että viime vuonna suututin tanssiryhmän. Sekä koreografit että tanssijat onnistuvat upeasti. Kun tämän tyyppiseen spektaakkeliin tehdään koreografiaa, korostuu virtuositeetti enemmän kuin kerronta ja taitoa tanssijoilla riittää. Kaikki ovat hyviä ja pari heistä suorastaan erinomaisia.
Speksin käsikirjoittaja Sami Nousiainen Samu Heikinmatin ja Ville Rautiaisen muodostaman tiiminsä kanssa on kirjoittanut koherentimman ja valmiimman tarinan kuin viime vuonna, mutta se on edelleen pidetty enemmänkin omstartteja sekä tanssi- ja lauluesityksiä legitimoivana ohuena kehyksenä. Ohjaajat Veera Ylöstalo ja Juulia Hakkarainen ovat tehneet hyvää työtä siinä, että esitys toimii pientä alkuhankaluutta lukuunottamatta hyvin.

Koko speksin konsepti perustuu paljolti tiettyyn spontaaniuteen ja vain nipin napin hallinnassa pidettyyn kaaokseen. Ensi-illassa kone lähtee käyntiin hiukan yskähdellen ja huolestuttavan pitkään meno on aika vaisua. Näyttelijät saavat otteen esityksestä vasta kun se on jo pitkällä. Kun esitys vihdoin saadaan kunnolla käyntiin, katoaa vaivaantumisen tunne onneksi nopeasti. Tanssijat ovat ainoa porukka, joka on tulessa alusta alkaen ja he tarjoavat hiotuimman ja vahvimman suorituksen – kenties siitä syystä, että heiltä odotetaan kohtalaisen vähän improvisoinnin vaikeaa taitoa. Bändi, jossa on paljon edellisvuosien porukkaa hoitaa hommansa mallikkaasti, mutta kovin kummoista ilottelua heistä ei ainakaan ensi-illassa saatu irti.

Joensuulaisella teatterikentällä jo veteraanin viittaa kantavat Sami Nousiainen, Tuomas Uusitalo ja Iiro Tuovinen ovat tällä kertaa vähemmän keskeisissä rooleissa kuin aiempina vuosina. Varsinaiseksi pääpariksi hahmottuvat Ilkka Marttisen esittämä Hirviö ja Veera Turusen esittämä Elsa ja molemmat hoitavat tonttinsa hyvin, vaikka joitakin omstartteja he missaavat aika silmiinpistävällä tavalla. Karoliina Nousiainen tekee hyvää, joskin hitusen ailahtelevaa työtä Tohtorin anti-sankariroolissa. Taru Väyrynen hukkaa esittämänsä Van Tamberin aika ajoin, mutta tekee sen löytäessään todella hienoa työtä fundamentalistisena psykopaattina. Juulia Hakkarainen tekee kiehtovaa työtä Pöljiön roolissa, mutta hahmo jää harmi kyllä aivan oudoksi ja sivuun.

Speksi on sovitettu lavalle hyvin perinteiseen tapaan ja esimerkiksi asetelmaa, jossa laulajat laulavat lavan reunoilla, jotta tanssijat saavat koko lavan käyttöönsä ja ovat selvässä pääroolissa ei juurikaan rikota. Saman toisto käy asteen verran puuduttavaksi. Enemmän kaipaisi myös selkeästi eriytettyjen laulu-, tanssi- ja näyttelemisosien sulauttamista tai limittämistä.

Rajaspeksin jatkomahdollisuudet ovat Kauniiden ja hirviöiden perusteella joko toimia kuten laitosteatteri tai lisätä kunnianhimoa ja riskinottoa. Pienen jämähtämisen uhan leijuessa ilmassa se voidaan hyväksyä ja luottaa siihen, että ihmiset hyväksyvät latteammankin viihteen. Viihteen kritisoiminen mielletään usein kusipäiseksi elitismiksi ja syntynyt puolustusreaktio sekä se, että osalle oikeasti riittää ihan kiva myyvät kyllä lippuja – jonkin aikaa. Laskeva kierre on silti todennäköisesti edessä. Toinen, toivottavampi vaihtoehto on, että unohdetaan terve järki ja inhimilliset rajoitteet.

Rajaspeksi on häpeilemättömän kaupallinen ja viihteellinen sekä hiottu ja laadukas. Loistava tapa viettää iltaa. Ja ensi-ilta ei varmasti ollut esityksistä paras. Menen itsekin vielä uudestaan.

Opiskelijat ja oppositio vaativat huoltajakorotusta

Teksti: Pasi Huttunen

Suomen ylioppilaskuntien liitossa (SYL) ei olla vuosiin oltu näin toiveikkaita opintotuen huoltajakorotuksen suhteen. Kun eduskunta hyväksyi hallituksen rajut leikkaukset opintotukeen, se samalla edellytti, että hallitus ottaa huoltajakorotuksen käsittelyyn.
”Eduskunta teki hallitukselle lausuman, jossa hallitus velvoitettiin tarkastelemaan huoltajakorotusta. Se on tiukin ponsi, jonka eduskunta voi antaa”, SYL:n sosiaalipolitiikan asiantuntija Silja Silvasti sanoo.
Eduskunnan sivistysvaliokunta esitti viime vuoden lopulla huoltajakorotuksen ottamista käyttöön ja valiokunnan keskustalaiset Tuomo Puumala, Marisanna Jarva, Hanna Kosonen, Ulla Parviainen ja Petri Honkonen olivat omassa erillisessä kannanotossaan samaa mieltä.
Keskustalaiset ehdottivat huoltajakorotuksen suuruudeksi 50–100 euroa. SYL:n näkökulmasta korotuksen on oltava vähintään 100 euroa. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön neuvotteleva virkamies Virpi Hiltunen toteaa, että huoltajakorotuksen tulisi olla suuruudeltaan lähellä sataa euroa jos sillä halutaan olevan merkitystä. Hän arvioi kustannuksiksi silloin 10–15 miljoonaa euroa.
Silvasti muistuttaa, että opetusministeriön raportti vuonna 2009 esitti 145 euron suuruista huoltajakorotusta.
”Taloudellinen tilanne huomioiden olemme realistisia. Tärkeää olisi, että opintotuen leikkaukset ja opiskelijoiden siirto yleisen asumistuen piiriin saataisiin kompensoitua perheellisille opiskelijoille”, Silvasti kertoo.
Hiltunen korostaa, että hallitukselta ei ole tullut toimeksiantoa ministeriölle huoltajakorotuksen suhteen. OKM:ssä on todettu, että huoltakorotus olisi tarpeen.

Oppositiopuolueista Vasemmistoliitto, SDP ja Vihreät vaativat, että huoltajakorotus päätetään toteuttaa pian.
”Nyt on tekojen aika. Kun asumistuen siirrosta keskusteltiin eduskunnassa hallituspuolueet olivat valmiita parantamaan perheellisten opiskelijoiden tilannetta huoltajakorotuksen kautta. Kehysriihessä hallituksen tulisi lunastaa tämä lupaus”, toteaa Vihreiden edustakuntaryhmän puheenjohtaja Krista Mikkonen.
”SDP:n eduskuntaryhmä on edellyttänyt tämän vuoden budjetin käsittelyn yhteydessä, että opiskelijoiden taloudellinen asema tulee turvata huoltajakorotuksella heidän siirtyessään yleisen asumistuen piiriin”, sanoo puolestaan SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman.
Vasemmistoliiton ryhmäpuheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen on hänkin suorasanainen: ”Mitä nopeammin, sen parempi. Yhteiskunnan tulisi tukea lapsiperheitä tässä tilanteessa, kun syntyvyys Suomessa on alhaisimmalla tasolla sitten 1860-luvun.”
Perussuomalaisten ryhmäpuheenjohtaja Sampo Terho toteaa, että huoltajakorotus on ”ehdottomasti harkitsemisen arvoinen asia”, mutta ei ota kantaa aikatauluun. Muiden puolueiden eduskuntaryhmien edustajat eivät vastanneet Uljaan kommenttipyyntöön.

Ei ole tiedossa, ottaako hallitus asian käsittelyyn kuntavaalien jälkeen pidettävässä kehysriihessä. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ei vastannut Uljaan kommenttipyyntöön useista yrityksistä huolimatta.

OKKK–tiedotus epäonnistunut – itse hankkeeseen suhtaudutaan silti toiveikkaasti

Teksti: Anton Rinta-Jouppi
Kuvat: Pasi Huttunen
Haltia-rakennuksen paikalle on yliopiston ehdotuksesta suunniteltu Portti-rakennusta. Jos sitä ei voida toteuttaa niin, että vähintään 80 prosenttia kiinteistöstä olisi opiskelija-asuntoja, aikoo ISYY:n hallitus esittää rakennushankkeen perumista.

Edustajistoryhmät kritisoivat OKKK-hankkeen tiedotusta pahoin epäonnistuneeksi. Ryhmät myös vaativat, että hanke palaa alkuperäiseen ajatukseen opiskelija-asuntojen rakennuttamisesta.

Oma Koti Kullan Kallis -projekti saa voimakasta kritiikkiä edustajiston ryhmäpuheenjohtajilta. Erityisesti puolueettomien ryhmien keskuudessa on tyytymättömyyttä. ”Tiedotus ei ole onnistunut. Ryhmämme ei ole käytännössä saanut kirjallista tietoa projektin etenemisestä”, kertoo Deekun, lääketieteen opiskelijoiden ryhmän Aleksi Hiltunen.
Myös Opiskelijan ISYY -ryhmän Maria Mäkitalo on samaa mieltä:
”Uusien tietojen perusteella voin sanoa, että ryhmämme on ollut hyvin heikosti perillä hankkeesta. Projektin Slack-internetalustalla ei ole annettu tietoa projektin tilanteesta joulukuun jälkeen.”
Myös puoluepoliittisesti sitoutuneet ryhmät antavat kritiikkiä hallitukselle.
”Projektin tiedotus on yskinyt alusta saakka ja meille on jäänyt kuva, että projektia vetävät hyvin harvat ihmiset liiankin innokkaasti. Tiedonkulkua on näin suuren projektin osalta parannettava viipymättä”, lausuu Ivivan Antti Saarelainen.
Samoilla linjoilla on Keskustan Tommi Anttalainen: “Pääpiirteittäin tiedetään missä mennään, mutta tiedonantoa saisi kuitenkin olla enemmän ja tarkemmin hallituksen suunnalta.”

Edustajistoryhmät suhtautuvat projektin jatkoon kuitenkin positiivisesti – tosin tietyin varauksin. ”Näemme, että hankkeessa on edelleen potentiaalia. Päätavoite tulee olla jatkossa edullisten opiskelija-asuntojen tarjoaminen jäsenistölle ja mahdolliset yritystilat vain sivutuote”, kertoo Fortiksen Henri Sormunen. Deekun näkemys on sama:
”Taloudellisten riskien vuoksi opiskelijajärjestön ei kuulu lähteä mukaan esimerkiksi Part-up-sovellukseen tai opiskelijayritystilojen rakentamiseen.”

Hankkeen siirtäminen kehitysyhtiön vastuulle koetaan ryhmien keskuudessa kannatettavana asiana: ”Yhtiö on toimiva ratkaisu, kun kyseessä on näin iso kokonaisuus, sillä vapaaehtoistoimijuus on epävarmempaa ja luottamustoimien vaihtuvuus suurempaa”, kertoo Puolueettomien Annika Juurikka.
Kyltereiden Sami Vihosella on puolestaan jo ajatus, miten kehitysyhtiötä tulisi hallinnoida: ”Sen toiminta tulee saattaa edustajiston valvonnan alaiseksi. Yksi vaihtoehto voisi olla edustajiston valtasuhteiden perusteella koottavan hallintoneuvoston lisääminen yhtiöjärjestykseen.”

KAINALO

Tiukkaa vääntöä ylioppilaskunnan kulisseissa

Uljaan (2/2017) uutisen jälkeen ISYY:n edustajiston 13 ryhmästä yhdeksän allekirjoitti kannanoton OKKK:sta hallitukselle. Ulkopuolelle jäivät ainoastaan International Students, Oikeat, Keskeiset ja Perussuomalaiset.

Kannanotossa vaadittiin tiukasti paluuta alkuperäisen tavoitteen eli opiskelija-asuntojen pariin, sekä selvitystä sekavaan tilanteeseen. Hallitus vastasi tähän 17.3. laajalla selvitysasiakirjalla. Se saa kiitosta edustajistoryhmien puheenjohtajilta: ”Hallituksen vastine edustajiston kannanottoon oli mielestämme asiallinen, ja nykyisellä hallituksella näyttäisi olevan samankaltaiset ajatukset projektista kuin meillä” sanoo Deekun Aleksi Hiltunen.

Kyltereiden Sami Vihonen on samaa mieltä: ”Uusimmassa selvityksessä oli tietoa, joka oli meille uutta ja hankkeen kannalta oleellista. Selvitys oli kuitenkin hyvää ja avointa tiedotusta. Tätä linjaa hallitus aikoo ilmeisesti jatkaa ja se on täysin oikein mielestämme.”

Edit 15:58: Juttuun lisätty edustajiston ryhmä Keskeiset, joka ei allekirjoittanut kannanottoa OKKK-hankkeesta.

Essayah vaatii Sipilää tilille Savonlinna-lupauksista

Teksti: Pasi Huttunen

Hallituksen on Kristillisdemokraattien puheenjohtajan Sari Essayahin mukaan kompensoitava Savonlinnan kampuksen lakkauttamisen aiheuttamat menetykset nopeasti. Hän muistuttaa pääministeri Juha Sipilää (kesk.) tehdyistä lupauksista.
”Pääministeri ei voi luvata kompensaatiota, ja sen jälkeen kääntää selkäänsä asialle. Pääministeri Sipilä lupasi huolehtia siitä, että Savonlinnan menetykset kompensoidaan marraskuun loppuun mennessä tehtävillä päätöksillä. Maaliskuun loppu häämöttää, eikä mitään ole tehty vahingon korjaamiseksi”, Essayah sanoo.

Hänen mukaansa 900 opiskelupaikan, 300 työpaikan, 1500-2000 asukkaan sekä 13 miljoonan euron ostovoiman menetys vie kaupungin talouden kriisiin vuonna 2019, ellei kompensaatiota toteuteta.

Savolinnan kaupunki on ehdottanut, että menetys kompensoitaisiin myöntämällä 420 uutta aloituspaikkaa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakouluun, kompensoimalla kiinteistökustannukset ja säilyttämällä Savonlinnan sairaalan keskeisimmät päivystystehtävät.

Savonlinnassa sukelletaan ruotsinsuomalaiseen kylään

Teksti: Pasi Huttunen
Kuva: Savonlinnan ylioppilasteatteri Kansankynttilä.

Kansankynttilä, Savonlinnan ylioppilasteatteri matkaa kevään ensi-illassaan 23. maaliskuuta pieneen, kuvitteelliseen ruotsinsuomalaiskylään 1970-luvulle. Elämä Småltronissa on Pinja Hiltusen, Sara Lahden, Maria Mahlamäen ja Riikka Varosen kirjoittama värikäs ja elämänmakuinen näytelmä, joka on saanut inspiraatiota esimerkiksi tv-sarja Solsidanista.
”Näytelmä tarkastelee välittämisen eri muotojen lisäksi syyllisyyttä ja paikoilleenjämähtämisen pelkoa, mutta neutraalisti ja tuomitsematta”, tekijät kertovat.

Kokonaan opiskelijavoimin toteutettu teos esitetään neljä kertaa ja viimeinen esitys 28. maaliskuuta on speksimuotoinen. Näyttelijät siis ottavat vastaan katsojien huutamia ehdotuksia ja näyttelevät kohtauksia uudelleen vaaditulla tavalla.
”Jos siis haluat nähdä näytelmän alkuperäisessä muodossaan, katso se aikaisemmissa esityksissä, ja tule sen jälkeen speksiin muokkaamaan näytelmää mieleiseksesi!” tekijät kehottavat.

Rooleissa nähdään Aapo Alitupa, Elina Autio, Vesa Filppula, Akseli Hakkarainen, Pinja Hiltunen, Suvi Karvinen, Ilari Katajamäki, Tomi Kiiski, Meri Kopranen, Maria Mahlamäki, Päivi Mure, Joanna Ohenoja, Riina Ojaniemi, Lauri Pelkonen, Janita Therman ja Riikka Varonen.

Savonlinnan ylioppilasteatteri Kansankynttilä: Elämää Småltronissa 23.3. klo 18 (ensi-ilta), 24.3. klo 19, 27.3. klo 18 ja speksinäytös 28.3. klo 18.

Toivoa on dystopiassakin

Teksti: Pasi Huttunen
Lumi (Anni Turunen) ja Vilma (Mervi Venäläinen) Pakkahuoneella, joka näytelmän maailmassa toimiii kirpputorina, kahvilana ja päivätoimintakeskuksena työttömille. Kuva: Aarne Kukkonen

Vääräpyörä: Save me! Käsikirjoitus: työryhmä Ohjaus: Hannele Autti Rooleissa: Hertta Ratilainen, Riitta Pirttisalo, Mervi Venäläinen, Anni Turunen, Tellu Turkka, Ulla Lehmusoksa, Leena Halonen, Mikko Sairanen, Sauli Pietarinen, Lassi Pirinen, Marko Turunen, Iines Ratilainen, Harri Ruuskanen, Teemu Jaatinen, Leena Halonen, Hannele Autti.
Eriarvoisuus on jähmetetty pysyväksi yhteiskunnalliseksi rakenteeksi. Tässä teatteri Vääräpyörän dystopian Save me! perusajatus. Ihmiset on jaettu neljään luokkaan ja heitä kontrolloidaan käteen upotetuilla siruilla, joiden varaan yhteiskunnan toiminnot on laskettu. Jos et suostu totalitaariseen valvontaan olet yhteiskunnan ulkopuolella.
Työryhmän ohjaamassa teoksessa on poimittu yhteiskunnallisia virtauksia ajastamme luokkayhteiskunnan rakentamisesta sekä loputtoman brändäämisen ja itsensä manageroinnin vaatimuksesta aina Sipilän hallituksen vaivaannuttavaan fistbumbbailuun saakka.
Käsikirjoitukseen on poimittu asioita tarkkanäköisesti ja kokonaisuus muodostuu hyvin kriittiseksi ajankuvaksi, vaikka tarina sijoittuukin tulevaisuuteen. Tarina paikallistetaan Joensuuhun monella tavalla. Teksti viittaa esimerkiksi siihen, kuinka Vapaudenpuiston puut Joensuussa halutaan kaataa, jotta kaupungintalo näkyisi paremmin. Hyvin joensuulaisen tekstistä tekee myös se, että läpi näytelmän käydään kamppailua vanhan, kauniin rakennuksen säilyttämisestä. Ja vielä korostetaan huolestuttavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja takaumassa, jossa käy ilmi, että rasisminvastaisessa mielenosoituksessa syntyi väkivaltainen selkkaus, jossa kuoli ihmisiä.
Vaikka kyseessä on paikoin hyvin synkkä dystopiakuvaus, on viesti lopulta toiveikas.

Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen vappulehden Sulkasadon vuoden 2015 numerossa vinoiltiin, kuinka Joensuun ylioppilasteatteri tekee ”rajua, hiukan vaivaannuttavaa yhteiskuntakriittistä spektaakkelia liian pienellä budjetilla ja liian nopealla aikataululla”. Save me! ei ole vaivaannuttava, mutta muuten kuvaus sopii hyvin. Läpi ensi-illan tuntuu, että on yritetty tehdä vähän suurempaa kuin mihin rahkeet lopulta riittävät. Työryhmän yhdessä käsikirjoittama näytelmä rönsyilee paljon ja lopullinen hiominen on jäänyt jossakin määrin kesken. Esityksen rytmi särkyy aika ajoin ja osa siirtymistä hoituu hiukan kömpelösti. Kenties ohjaaja Hannele Autilta olisi tarvittu hiukan tiukempaa otetta. Samalla olisi kenties ollut hyvä tiivistää esitystä. Nyt kesto oli väliaikoineen osapuilleen kaksi tuntia 40 minuuttia.
Musiikki kannatteli näytelmää esityksen pituudesta huolimatta hyvin, joskin osa laulusuorituksista tuli jännityksen vuoksi hiukan kireänä. Myöhemmissä esityksissä ne luultavasti pääsevät paremmin oikeuksiinsa kunhan tunnelma vähän vapautuu. Useammalta laulajalta jäin kaipaamaan vähän lisää äänenvoimakkuutta. Monta säettä hukkui kuulumattomiin.

Kaikki tämä ei silti vie pois esityksen vaikuttavuutta. Yhteiskunnallinen analyysi on sikäli tarkkasilmäistä, että kosketuspintaa arkeen löytyy. Ja taiteellinen kunnianhimo on hienoa katsottavaa vaikka toteutus jääkin hitusen puolitiehen.
Näyttelijöistä on mainittava Teemu Jaatinen, jonka kansanomaiset koomikon elkeet purivat kerta toisensa jälkeen. Lisäksi Mervi Venäläinen Vilman roolissa tekee läpi esityksen hyvin vaikuttavaa työtä. Hän pitää koko lavaa hallussaan hyvin pienieleisellä läsnäolollaan.
Save me! on yllättävä ja kiehtova sekoitus helposti lähestyttävää kesäteatteriestetiikkaa, aidosti viiltävää yhteiskuntakritiikkiä sekä taiteellista kunnianhimoa. Keskeneräisyydessäänkin hieno kantaesitys.

Upea musavideo ilman musiikkia

Teksti: Pasi Huttunen
Kuvassa dokkarin kuvaaja Teemu Liakka ja vapaasukeltaja Johanna Nordblad. Kuva: Elina Manninen

Neljä elementtiä (2017) Ohjaus ja Käsikirjoitus: Natalie Halla. Kuvaus: Teemu Liakka Ensi-ilta: 17. maaliskuuta.
Kuvat ovat toinen toisensa perään vaikuttavampia ja Neljä elementtiä herättää kyllä ajatuksia. Saa olla melkoinen kyynikko jos onnistuu kävelemään elokuvateatterista tämän leffan jälkeen eikä lainkaan pohdi omaa asemaansa maailmankaikkeudessa.
Natalie Hallan ohjaama Neljä elementtiä -dokumentti kurkistaa neljän erilaisia äärilajeja harrastavan tai työkseen tekevän ihmisen elämään. Kullakin on oma elementtinsä, joka on heidän elämänsä haukannut ja vienyt mennessään. Johanna Nordblad on vapaasukeltaja, Pako Rivas katastrofialueilla työskentelevä palomies, Philipp Halla base-hyppääjä ja Georg Zagler geologi, luolatutkja sekä luolapelastaja.
Ennen kaikkea dokumentista jää mieleen Teemu Liakan upea jälki kuvaajana. Liakka on kuvaajana tuttu myös dokkarista Järven tarina, joka sekin oli vaikuttavaa katsottavaa.

Neljä henkilöä jäävät kohtalaisen ohuiksi ja heidän tarinoihinsa olisi kaivannut lisää syvyyttä. Erityisen kiinnostavaa olisi ollut kuulla enemmän Rivasin taustasta ja polusta nykyiseen tilanteeseensa. Rivas on dokumentissa uteliaisuutta herättävä poikkeus, sillä hän ei harrasta vaan tekee työtään. Lisäksi hän vihjaa olevansa pyromaani, jonka koko ura on sovitustyötä, koska hän aikoinaan poltti jonkin talon. Tavattoman paljon kysymyksiä herää, eikä niistä juuri mihinkään vastata. Dokumentti keskittyy ihmisten sijaan nimenomaan elementteihin ja luonnonihmeiden parissa fiilistelyyn.

Vapaasukellus, ahtaissa luolissa ryömiminen, base-hyppääminen ja palomiehen homma ovat vaarallisia, eikä niiden pariin hakeutuminen ole välttämättä järjellä selitettävissä. Neljä elementtiä ei sitä edes yritä, mutta tuo kyllä hyvin esiin sen, kuinka niiden kaltainen äärilaji saattaa hyvin viedä mennessään. Leffa onkin perinteisen dokumentin sijaan kuin tavattoman pitkä musiikkivideo, josta vain puuttuu se biisi. Se on myös niin kaunista ja kiehtovaa katseltavaa, että biisiä ei tule mieleenkään kaivata. Jopa sisällön ohuuden on paljolti valmis antamaan anteeksi.

Viihdyttävää ja romanttista talvilukemista

Teksti: Laura Väänänen

Lauren Myracle, John Green ja Maureen Johnson: Let it snow – Kolme talvista rakkaustarinaa. WSOY, 2016, 312s
Let it snow – Kolme talvista rakkaustarinaa on kolmen kirjailijan Lauren Myraclen, John Greenin ja Maureen Johnsonin yhteistyössä kirjoittama nuortenromaani. Kirja on julkaistu jo vuonna 2008, mutta käännetty suomeksi vasta 2016. Kirja koostuu kolmesta lyhyestä tarinasta, jotka sulautuvat yhteen tapahtumapaikan, -ajan sekä hahmojen suhteen.
Ensimmäisessä tarinassa (Jubilee Express – Maureen Johnson) keskitytään Jubileen seikkailuun hänen lomasuunnitelmiensa muututtua vanhempien yllättävän vankilaan joutumisen takia. Jubliee suuntaa junalla kohti mummolaa, mutta lumimyrskyn aiheuttamat kinokset pysäyttävät hänen matkansa ennen kuin se ehtii kunnolla edes alkaa. Etsiessään suojaa junan pysähtymispaikan lähellä olevasta kahvilasta hän törmää Stuartiin, joka lupaa majoittaa Jubileen perheensä luo kunnes myrsky laantuu. Toisessa tarinassa (Lumienkeli-ilmiö – John Green) sama lumimyräkkä suistaa kolmen kaveruksen Tobinin, JP:n, Herttuan auton tieltä heidän yrittäessään kiirehtiä tuttavansa luokse kahvilaan ennen muita ja pakottaa heidät jatkamaan matkaa apostolin kyydillä. Matkalla heille sattuu monenlaisia kommelluksia ja myös yllättäviä tunteita nousee pintaan. Kolmannessa tarinassa (Sikojen suojelupyhimys – Lauren Myracle) sydänsuruista kärsivä Addie yrittää todistaa sekä ystävilleen että itselleen ettei ajattele aina kaikessa vain itseään. Niimpä hän lupaa palveluksena ystävälleen Teganille hakea tämän uuden lemmikkipossun elänkaupasta sen sinne saavuttua. Tehtävä osoittautuu paljon monimutkaisemmaksi kuin Addie oli ajatellut, mutta hän ei kaikesta häsellyksestä huolimatta aio pettää ystävänsä luottamusta.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Vaikka kaikki kolme kertomusta ovat eri kirjailijoiden tuotoksia, ne sopivat hyvin yhteen ja ovat kerrontatyyliltään tarpeeksi samanlaisia sopiakseen yksien kansien sisään. Kerronnan kieli on rikasta ja se tekee kaikista tarinoista hyvin mielenkiintoisia. On mukavaa, kuinka kertoja vaihtuu jokaisessa tarinassa: se luo tarinoiden välille mukavaa kontrastia ja lisää vaihtelua. Se tekee myös jokaisesta tarinasta oman erillisen tarinansa.
Koska päähenkilöt vaihtuvat jokaisessa tarinassa ja kaikki kolme tarinaa ovat aika lyhyitä, lukija ei ehdi tutustua hahmoihin kovin syvällisesti. Tämä ei suoranaisesti ole vika, mutta itse ainakin jäin janoamaan lisää tietoa useasta kirjan hahmosta sekä kirjan tapahtumia edeltäneistä tapahtumista, jotka ovat johtaneet tähän pisteeseen. Paljon jää vain lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Teemana on rakkaus, siitä kertovat kaikki kolme kertomusta tavalla tai toisella. Rakkautta voi löytyä yllättävistä paikoista ja lähempää kuin olisi ikinä voinut odottaa. Teemojen osalta tämä kirja ei erotu massasta oikeastaan millään tavalla, mutta ei se selvästi ole sen tarkoituskaan.
Lukukokemuksena tämä kirja oli erittäin viihdyttävä. Kolmen erillisen tarinan konsepti, jossa kaikki tarinat liittyvät toisiinsa ja lopussa sulautuvat yhdeksi toimii todella hyvin ja tarjoaa lukijalle useita ahaa-elämyksiä, kun ohimennen mainitaan hahmo, joka oli merkittävässä roolissa edellisessä tarinassa.
Let it snow – Kolme talvista rakkaustarinaa on yksi viihdyttävimmistä kirjoista, joita olen viimeaikoina lukenut. Perinteisestä pokkeava tarinankerrontatyyli kolmella erillisellä mutta limittäin menevällä tarinalla luo piristävää vaihtelua perinteiseen tarinankerrontaan.