Kaikki kirjoittajan Uljaan Päätoimittaja artikkelit

Hedonismilla ei mässäillä

Teksti: Pertti Pulkkanen
Kuvat: Like Kustannus
K. K. Downing, Mark Eglinton: 40 vuotta Judas Priestiä. LIKE: 2018. 350 s.

40 vuotta Judas Priestiä -teoksessa ääneen pääsee kyseisen brittiheavyn klassikon toinen kitaristi, melko nopeasti rytmikitaristin roolin yhtyeessä itselleen omaksunut K. K. Downing.

Kirjan alkuosa käy totuudenmukaisesti läpi Downingin lapsuusajat, joita sävytti erityisesti vaikea isäsuhde. Vaikka Downing menestyikin koulussa, musiikki vei nuorukaisen mennessään 60-luvun puoliväliin mennessä. Aluksi Downing diggasi Stonesien ja The Pretty Thingsin kaltaisia brittiläisiä rhythm and blues -yhtyeitä sekä irlantilaisen Van Morrisonin luotsaamaa Them-bändiä. Jimi Hendrixistä muodostui hänelle silti ehdottomasti keskeisin diggauskohde ja vaikuttaja ja Downing todensi Hendrixiltä myös useita konsertteja. Niistä ensimmäinen ajoittui vuoden 1967 marraskuuhun Coventry Theatressa ja viimeinen vuoteen 1970 The Isle of Wightin -festivaaleilla.

Judas Priestin muodostumisen kannalta erityisen merkittäväksi osoittautui Downingin tutustuminen solisti Rob Halfordiin Downingin tyttöystävän siskon kautta. Yhtyeen sisäisessä hierarkiassa Downing hyväksyi nopeasti toisen kitaristin Glenn Tiptonin määrätyllä tavalla dominoivan aseman.

Jo vuonna 1974 ilmestynyt ja muutaman seuraajansa tavoin progevaikutteinen yhtyeen esikoisalbumi Rocka Rolla onnistui musiikillisesti, mutta epäonnistui soundipolitiikkansa osalta. Musiikillisesti Judas Priest alkoi löytää itseään vuoden 1976 kakkospitkäsoitollaan Sad Wings of Destiny. Sen tavoin yhtyeen varhaistuotannon klassikoihin lukeutuivat seuraavina vuosina ilmestyneet albumit Sin After Sin ja Stained Class, joista edellisen tuottajana vaikutti Deep Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon basisti Roger Glover.

Stained Classin tavoin jo vuoden 1978 aikana ilmestyneellä albumilla Killing Machine, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Hell Bent for Leather, Priest suoristi hienoisesti ja onnistuneesti musiikillista ilmaisuaan. 80-luvun alussa ilmestyivät myös myyntimenestyksiksi osoittautuneet ja laadukkaat albumit British Steel ja Screaming for Vengeance. Niistä jälkimmäinen on kahden ja puolen miljoonan kappaleen myynnillään Priestin suurin menestys.

Vuonna 1984 julkaistu pitkäsoitto Defenders of Faith lukeutui niin ikään yhtyeen selkeiden onnistumisten sarjaan. Vahvan kappalemateriaalin lisäksi Halfordin vokalisointi oli kyseisellä albumilla liki pitäen laadukkaimillaan.

80-luvun loppupuolella Priest sitä vastoin etsi menestyksestä huolimatta musiikillisesti itseään. Vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet albumit Turbo ja Ram It Down saavuttivat yhtyeen diggareiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton.

Priestin 90-luku alkoi vakuuttavasti sittemmin klassikoksi kohotetulla albumilla Painkiller. Viimeiset Downingin kitarointia sisältävät Priestin pitkäsoitot, vuosina 2005 ja 2008 julkaistut Angel of Retribution ja Nostradamus nousevat yhtyeen laadukkaimpien töiden joukkoon.

Downing jätti Priestin vuonna 2010. Keskeisimpiin lähdön syihin lukeutui taiteellisessa mielessä epäonnistunut British Steel -albumin tiimoilta tehty 30-vuotisjuhlakiertue, jolla Downingin aisapari Glenn Tipton ei enää ollut parhaassa soittovireessään.

Teoksessa tuodaan esiin Priestin kiertue-elämän ajoittainen hedonistisuus, mutta sillä ei mässäillä. Kiertuekumppaneista esiin nousee erityisen myönteisesti Ac/Dc vuonna 1979 ja vastaavasti vähemmän positiivisessa mielessä Iron Maiden 80-luvun alkuvuosina. Tuoreemmissa Maidenia koskevissa kommenteissa sotakirveet on selvästi haudattu ja Downing tunnustaa avoimesti Maidenin musiikilliset ansiot. Todellisiin Priestin sielunveljiin brittiläisistä kollegoista lukeutui Def Leppard.

Kokonaisuutena 40 vuotta Judas Priestiä on kirjoitettu niin sujuvasti ja innostavasti, että yhtyeen musiikin keskivertodiggari lukee kirjan liki pitäen ahmien. Ennen kaikkea teos vahvistaa tyylitajuisesti kuvaa Judas Priestistä eräänä brittiheavyn tärkeimmistä ja sen kehitykseen oleellisesti vaikuttaneista yhtyeistä.

Tyttö yhteisön varjossa

Teksti: Outi Lankinen
Kuvat: Mira Asikainen

Essi Ihosen (s. 1987) esikoisteos Ainoa taivas uppoutuu esikoislestadiolaisen seurakunnan sisällä vallitseviin ongelmiin. Suomalaisten vanhojen herätysliikkeiden sisäiset ongelmat ovat olleet viime vuosina kirjallisuudessa esillä. Ihosen romaani asettuukin tiukkaa uskonnollisuutta kriittisesti tarkastelevan kirjallisuuden rintamaan.

Seurakunta ja traditiot määrittävät 17-vuotiaan Ainon tulevaisuutta. Hän on varttunut yhteisössä, jossa isä on perheen pää, ja jossa nuorten naisten tulevaisuus on ennalta määrätty. Perheiden tyttäret kasvatetaan hyväksymään patriarkaalisuus osana elämää: kehdosta äidin kotiapulaiseksi, kotiapulaisesta vaimoksi ja mahdollisesti pian itse äidiksi. Ehkäisystä ei ole puhettakaan ja vaihtoehdot elämän suhteen ovat vähäiset.

Ainoa taivas käsittelee uskontoa ja sen tuomia rajoitteita nuoren naisen näkökulman kautta. Teos rakentuu Ainon mietteistä ja havainnoista ja seuraa hänen henkistä kasvuaan. Aino on yksinäinen ja järkevä tyttö, jolla on kriittinen lähestymistapa yhteisönsä itsestäänselvyyksinä pitämiin asioihin. Vastapainona teoksessa seurataan Ainon kautta hänen sisartaan Suvia, joka on päättänyt kulkea perheen vanhempien viitoittamaa tietä. Ulkopuolista näkökulmaa teokseen tuo Ainon veli Valo, joka on irtaantunut uskonnosta ja pyrkii vaimonsa kanssa olemaan pikkusiskoilleen avuksi.

Teoksen keskeiset teemat pyörivät itsemääräämisoikeuden ja valinnanvapauden ympärillä. Suvin sekä Ainon odotetaan menevän nuorina naimisiin, tavoite, jonka rinnalla lukiosta valmistuminenkin on toissijaista. Ainon ja Suvin isä symboloi uskontonsa konservatiivisinta tulkintaa, kun taas Suvin kautta näkyvät uskonnollisten yhteisöjen hyvätkin puolet: yhteisöllisyys ja lähimmäisenrakkaus. Teoksesta voi myös halutessaan löytää syvempiäkin merkityksiä. Teoksen päähenkilön nimi ja hänen kanssaan usein kuvattu vesielementti vievät ajatukset Kalevalan Ainon kohtaloon, joka oli tunnetusti sekin seurausta avioliiton pakollisuudesta.

Sukupuolen tuomat rajoitteet ja siveyden ylläpitämisen kääntäminen naisen vastuulle saavat lukijan herkästi miettimään epätasa-arvon pitkää historiaa. Ainon elämä heijastaa perinteisiä ja vuosisatoja vanhoja käsityksiä naisen asemasta: miestä on toteltava, hiukset peitettävä eikä ole pahitteeksi pysyä huomaamattomana.

Naisen oma tahto on toissijainen ja siveyttä on vaalittava. Tätä ilmentää hyvin kohtaus, jossa Aino erehtyy suutelemaan kihlattuaan eikä voi välttyä isänsä antamalta rangaistukselta. Hän on olemassaolollaan houkutellut kihlattuaan Armoa, ja hänen olisi tullut yksin ymmärtää torjua tämän lähestymisyritys. Ainon on mahdotonta sisäistää yhteisössä vallitsevaa epätasa-arvoa luonnolliseksi, joten hän pyrkii vapautumaan perheensä määräysvallasta. Hänen on myös vaikea vastata yhteisönsä odotuksiin naimisiinmenosta. Tämä johtaa teoksessa alusta loppuun vallitsevaan jännitteeseen isän ja tyttären välillä, mikä toki pitää lukumielenkiintoa yllä.

Ainoa taivas tavoittaa Ainon sisintä kuvaamalla myös tavallisen nuoren arjen koulunkäynteineen ja epävarmuuksineen. Hahmot tuntuvat luonnollisilta ja samaistuttavilta. Kerronta on tasaista ja tapahtumat etenevät välillä jopa turhankin verkkaisesti. Teoksessa kuitenkin pohditaan kiinnostavasti elämää myös yhteisön nuorten miesten, Ainon ja Suvin kihlattujen, kannalta. Valo-veljen rooli on puolestaan tuoda esiin, miten myös miehet ja pojat voivat yhteisöissään kärsiä.

Teos ei aiheen käsittelytavoiltaan juuri yllätä, mutta tarjoaa monipuolisia näkökulmia ja jatkaa tärkeää keskustelua uskonnollisten yhteisöjen asemasta tämän vuosituhannen Suomessa.

Essi Ihonen: Ainoa taivas. WSOY. 239 s.

Sisäfestivaali vailla suuria tunteita

Teksti: Markus Raatikainen
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki

Tänä vuonna myös Kuopioon rantautunut Lehtiä Ilosaaressa kokosi yhteen joukon kotimaisia artisteja. Joukkoon mahtuivat pitkään listoilla pyörineet Anna Puu ja Juha Tapio. Uudempaa ja nuorempaa kaartia edustivat puolestaan Vesta ja Evelina. Lisäksi kokonaan oma lukunsa oli metallipiireissä tunnettu “selloyhtye” Apocalyptica.

Joensuu areena on keikkapaikkana raadollinen. Täyttääkseen tämän on artistin vain oltava riittävän hyvä ja suosittu saadakseen sen hieman normaalista kuulijakunnastakin poikkeavan yleisön mukaan ja tunnelman niille korkeuksille, mitä festareilta odotetaan. Tänä vuonna tämä ei mielestäni onnistunut.

Anna Puu ja Vesta käynnistivät esiintymisillään Joensuun illan musiikkitarjonnan. Molempien artistien fanit varmasti pitivät keikoista, itse en vain tähän joukkoon lähtökohtaisesti kuulu. Anna Puun musiikista jäi muutaman kappaleen perusteella tylsä ja mitäänsanomaton vaikutelma: ihan kivaa, mutta ei vain herätä mitään suurempaa kiinnostusta.

Vesta suoriutui hieman paremmin, vaikka keikka alkoikin noin vartin myöhässä. Vestan runsas elektronisten soundien käyttö oli sinänsä kiehtovaa ja kiinnostavaa, mutta meni ohi, miksi artistista on niin paljon kohkattu viimeisen puolen vuoden aikana.

Alun pettymysten jälkeen Juha Tapio sitten valtasi lavan itsevarmalla tyylillään tehden jälleen kerran kokonaisuudellaan vaikutuksen. Tapion keikkaa katsoessa tuli ensimmäistä kertaa tunne, että areena oikeasti tunnelmaltaan täyttyy: yleisö osasi biisit ja kädet lähtivät vauhdilla ilmaan Tapion sitä vaatiessa.

Yksityiskohdista mainittakoon puhallinsektion runsas rooli monissa lauluissa, jonka johdosta mieleen livahti eräs Bruce Springsteen. Settilistassa ei sinänsä ollut mitään yllättävää: toimiva sekoitus uutta ja vanhaa sekä hidasta ja nopeaa. Juha Tapion esitys oli sitä varman laadukasta toimintaa, mitä häneltä olen tottunut näkemään.

Illan artisteista Evelina yllätti eniten. Mielestäni hyvässä uudessa musiikissa tulee olla jotain erilaista. Sellaista, joka kiinnittää huomion ja motivoi oikeasti kuuntelemaan sitä. Evelinan tapauksessa näitä elementtejä olivat latinorytmien runsaus sekä kiistatta omalaatuinen ääni, josta joko pidetään tai vihataan. Oma valintani oli ensimmäinen. Vähemmän yllättäen yleisö pääsi bilettämään myös Vain elämää  -versioiden tahtiin, kun  Anne Mattilan Asfalttiviidakko ja The Rasmuksen F-F-F-Falling löysivät illan setistä paikkansa.

Apocalyptican osalta jäi väistämättä tunne, että bändi oli tällä kertaa väärässä tapahtumassa. Metallia selloilla soittava bändi on maailmalla tunnettu ja Apocalyptican meriiteistä löytyy esimerkiksi soittaminen useana vuonna Wacken Open Air -festivaaleilla.

Kyse ei ole siitä, onko bändi riittävän hyvä tai ansioitunut. Apocalyptica ei kuitenkaan ole massojen musiikkia ja on vaikea ajatella, miten bändin ajateltiin sopivan illan kokonaisuuteen. Yleisöä poistui runsaasti paikalta bändin ensimmäisten biisien aikana ja itsekin totesin muutaman biisin riittävän. Varmasti Metallican covereita sisältänyt keikka oli yhtyeen faneille hieno kokemus. Mutta moniko löysi oikeasti paikalle, kun mitään muita musiikista johtuvia syitä ei saapumiselle välttämättä ollut?

Ajateltiinko liikaa Ilosaarirockia ja siellä toimivaa tapaa kerätä yhteen erilaisia artisteja ja genrejä? Tapa voi toimia kolmipäiväisillä festareilla, kun jokaiselle löytyy jotakin mukavaa. Muutaman tunnin mittaisella sisäfestivaalilla saman logiikan soveltamisessa tulisi olla varovaisempi, sen osoitti Apocalyptican kiinnitys ja monien poistuminen paikalta.

Lehtiä Ilosaaressa -tapahtumassa oli jotain omalaatuista ja erityistä silloin, kun se järjestettiin nimensä mukaisessa paikassa ulkona syksyn pimeydessä. Joensuu areena tarjoaa kyllä isommat puitteet ja tapahtuma tuottaa luultavasti paremmin. Samalla jotain olennaista on kuitenkin hävinnyt.

Kansalaisyhteiskuntapuhe omii aatteen

Teksti: Pekka Koivaara
Kuvat: Tiina Marila

Mistä kansanedustajat ja toimittajat puhuvat, kun he sanovat, että jokin poliittinen kysymys tai uusi lainsäädäntö on monitahoinen ja vaatii keskustelua kansalaisyhteiskunnan kanssa? Kenen kanssa keskustellaan, kun jokin yhteiskunnallinen kysymys vaatii keskustelua kansalaisjärjestöjen kanssa. Mikä on tämä ”kansalaisyhteiskunta” ja ne kansalaisjärjestöt?

Kansalaisyhteiskunnan määritelmä kansalaisyhteiskunta.fi -verkkosivujen mukaan on joukko erilaisia yhteisöjä. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat erilaiset puolueet, uskonnolliset yhteisöt, yhdistykset, säätiöt ja muut organisaatiot. Kansalaisyhteiskunta oman määritelmänsä mukaan erotetaan kahdesta muusta yhteiskunnan osasta, jotka ovat: 1. valtio; tarkemmin sanottuna koko julkinen sektori, kunnat, virastot ja vastaavat tahot ja 2. markkinat.

Markkinat kansalaisyhteiskuntasivujen mukaan taas voidaan erottaa vielä kahteen pienempään osaan, jotka ovat yritykset ja kuluttajat. Kuluttajalle voidaan kuitenkin antaa toisiakin nimityksiä, kuten äänestäjä, yksilö, kansalainen tai sinä tämän lukija.

Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta yksilö eli kansalainen on jostain syystä haluttu taannuttaa vain markkinatalouden osaseksi, ei mitenkään aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Kansalaisyhteiskunnan näkemys yksilöstä on siis varsin uusliberalistinen ja erikoinen. Perinteisemmän liberaalin demokratian teorian mukaan kansalainen tai yksilö on se aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, joka valitsee poliitikot ja niiden kautta ilmaisee tahtonsa yhteiskunnan kehityksestä ja lainsäädännöstä.

Suomen lainsäädäntökäytännössä on käytössä monitasoinen asiantuntijakuuleminen. Lakeja valmistelevat ministeriöt kuulevat ennen lakiesityksen tekoa useita virkamiehiä ja asiantuntijoita liittyen lain vaikutuksiin ja perusteluihin. Tässä ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, koska lienee kaikkien etu, että lakiesitykset ovat monen eri tahon pohtimia ennen etenemistä eduskuntaan, poliitikkojen pohdittavaksi.

Lait säätävät edustuksellisessa demokratiassa kansalaisten valitsemat edustajat. Suomessa eduskunnan valiokunnat, jotka valmistelevat lakeja myös kuulevat monia eri tahoja ennen lakien hyväksyntää. Kummassakin kuulemiskierroksessa on mukana asiantuntijoiden lisäksi toinenkin taho, jota pitää kuulla ennen lakien säätämistä. Tätä tahoa edustavat lukuisat kansalais- ja etujärjestöt, jotka pyrkivät muuttamaan lainsäädäntöä mieleisekseen. Kansalaisia ei lainsäädäntötyössä kuulla, vaikka teknologian avulla olisi varsin helppoa järjestää kansanäänestys jokaisesta lakiesityksestä.


Tarkkaavainen lukija on tässä vaiheessa jo varmaan miettinyt mihin tällä pyrin tai mikä esittämässäni järjestelmässä on vikana. Ongelma on siinä, että erilaiset yhdistykset ovat omineet itselleen tietynlaisen monopolin jostakin yksittäisestä aatteesta, asiasta tai ryhmästä. Nämä erilaiset etujärjestöt puhuvat suuremman ihmisryhmän puolesta, kuin näiden järjestöjen todellinen jäsenmäärä on. Erilaisia yhdistyksiä, säätiöitä tai vaikka ammattijärjestöjä kuullaan eduskunnassa samalla tavalla kuin vaikka yliopiston tutkijoita. Näitä järjestöjä pidetään puolueettomina asiantuntijatahoina, vaikka ne ovat pienten joukkojen ja vähemmistöjen etujärjestöjä.

Teoriassa tietenkin kuka tahansa voi kuulua moneenkin eri järjestöön ja näin saada oman äänensä kuuluviin niiden kautta. Tosiasiassa kuitenkin eri ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin jonkin järjestön kautta. Osalla ei ole aikaa, voimia tai muuten vain halua istua yhdistysten kokouksissa. Ihmisillä on erilainen tosiasiallinen mahdollisuus saada äänensä kuuluviin organisaatioiden kautta, joku on karismaattisempi kuin toinen ja toisella on enemmän varallisuutta ja mahdollisuus käyttää kaikki aikansa järjestötoimintaan, ehkä sosiaalisista peloista tai masennuksesta kärsivä ei vain pysty erilaiseen yhteistoimintaan. Demokratia oikeastaan keksittiin sen takia, että ihmisten väliset erot saataisiin poistettua ja jokaiselle yksilölle taattaisiin samanlainen valta demokraattisessa järjestelmässä.

Kansalaisjärjestöt ja tahot, jotka kannattavat kansalaisjärjestöjen suurempaa mukaan ottamista erilaiseen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ovat oikeastaan lopulta demokratian vastaisia. Aina kun kuulen tai näen uutisissa jonkin tahon tai poliitikon alkavan puhua ”kansalaisyhteiskunnan” mukaan ottamista keskusteluun siitä tai tästä asiasta, minua alkaa hirvittää. Kummallisen, positiiviseksi meille mainostetun, termin taakse kuitenkin kätkeytyy ajatus siitä, ettei äänestäjiä oikeastaan halutakaan kuulla poliittisessa päätöksenteossa. Riittää että etujärjestöjä kuullaan.

Järjestöt myös hyötyvät tästä, koska ne saavat lisää näkyvyyttä ja jäseniä. Monet järjestöt saavat lisäksi rahoituksensa julkiselta sektorilta, kunnilta tai valtiolta. Ne siis toimivat veronmaksajien, kansalaisten, rahoilla ja käyttävät yhteiskunnallista valtaa, joka kuuluisi näillä omille rahoittajilleen. Toimintametodi on siis samankaltainen kuin luonnossa loiseläimillä on. Järjestöt, joita poliitikot kuulevat ovat kuitenkin minun näkemykseni mukaan vain äänekäs vähemmistö.

Tietenkään minulla ei ole mitään yhteistä toimintaa ja erilaisten tapahtumien järjestämistä vastaan mitään. En missään nimessä pidä erilaisia yhteisiä talkoita mitenkään pahana asiana ja kannatan lämpimästi erilaisia asioita, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen tekemään asioita, joista pitävät. Poliittista valtaa näille ihmisjoukoille ei tulisi kuitenkaan antaa äänestäjien, sinun ja minun, vallan kustannuksella.

Kirjoittaja on ”kansalaisyhteiskuntaan” kuulumaton kansalainen.

Perusteluja täysin vastakkaiselle mielipiteelle voit löytää täältä:
kansalaisyhteiskunta.fi.

Muuta suositeltua luettavaa:
John Locke: Tutkielma valtiovallasta
Karl Popper: Avoin yhteiskunta ja sen viholliset

Hyppy tuntemattomaan

Teksti: Jyri Hoffrén
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki
Kuvataidekasvatuksen opiskelija Anastasia Riabinkova pitää suomalaisten tavasta kuvittaa lastenkirjoja.

Kirjastossa istuva Anastasia Riabinkova hymähtää kuullessaan kysymyksen. Hänelle Suomessa oleminen merkitsee jotakin aivan muuta kuin kylmyyttä ja pimeyttä – hänelle se on ainutlaatuinen kokemus.

Itä-Suomen yliopistossa kuvataidekasvatusta opiskeleva nuori nainen on kotoisin Venäjältä, Tverin kaupungista, joka sijaitsee noin tuhannen kilometrin päässä Joensuusta.
Vaikka kaupunki onkin Joensuusta kaukana, mainitsee Riabinkova aloittaneensa suomen kielen opinnot jo muutama vuosi sitten suorittaessaan kandidaatin opintoja.

”Olihan se aika erilainen kokemus aloittaa opiskella suomea, varsinkin kun sen käyttö Venäjällä rajoittuu aika pitkälti lukemiseen. Puhuttua kieltä tosin pääsen käyttämään, kun suomalaisia opiskelijoita saapuu kaupunkiini harjoittelemaan venäjän kieltä. Toimin toisinaan heidän tutorinaan. Mielestäni se on todella mukavaa”, toteaa Riabinkova.

Tällä hetkellä Riabinkovan on lumonnut suomalainen design. Kysyessäni häneltä mikä on Suomessa parasta, vastaus on yksiselitteinen, suomalainen design ja luonto.

Paljon matkusteleva Riabinkova on jo kerinnyt tutustua suomalaisen designin maailmaan ja käydä mitä erilaisimmissa tapahtumissa sekä Helsingissä että Turussa.

Joensuun osalta Riabinkova sanoo nauttivansa siitä, kuinka yliopistolla on tehty ratkaisuja tilojen suhteen ja kuinka kaupungilla kulkiessa voi törmätä johonkin erikoiseen, vaikkapa karjalanpiirakkakoristeeseen kävelykadulla.

”Rakastan sitä kuinka suomalaiset ottavat huomioon ympäristönsä. Joka puolella on jotakin visuaalista ja tilojen suunnittelussa käytetään luovuutta! Monelle suomalaiselle tämä on jo varmaankin itsestäänselvyys, mutta minua tämä jaksaa aina hämmentää.”

Opiskelujen suhteen nuori venäläisopiskelija on rauhallinen ja tyytyväinen. Vaikka yliopistolla olevat kuvataidekasvatuksen kurssit opetetaan pääsääntöisesti suomeksi, ei Riabinkova koe sitä ongelmaksi:

”Alussa tietysti ymmärtämisen kanssa oli hieman ongelmia, mutta nyt pystyn jo seuraamaan kursseja suhteellisen normaalisti. Myös kurssitoverini ovat sangen avuliaita ja olen jo päässyt ystävystymään muutaman suomalaisen opiskelijan kanssa. Erityisesti sopeutumistani Suomeen auttoi opettajien avonaisuus ja tutorini, joka oli alusta asti valmis auttamaan minua.”

Seuraavien kuukausien suunnitelmiksi Riabinkova mainitsee muun muassa löytämänsä kirja-projektin, sekä matkustelun lähialueilla.

”Kirjaprojekti tuli tutuksi liperiläisen lastenkirjailijan Ninka Reittu-Kuurilan kautta, jonka johdolla kurssilla pyrimme valmistamaan oman kuvakirjan ja tutustumaan erilaisiin kuvitusmetodeihin. Rakastan kuinka suomalaiset taitelijat kuvittavat lastenkirjoja”, Riabinkova selittää.

”Tällä hetkellä koen, että Joensuu oli oikea valinta minulle, vaikkakin alussa kaikki tämä oli kuin hyppy tuntemattomaan. Odotankin innolla mitä kaikkea eteeni vielä tulee syyslukukauden aikana.”

Vaihto-opiskelijat Itä-Suomen yliopistossa

Vaihto-opiskelijoiden määrä Joensuun ja Kuopion kampuksilla: Joensuussa 342, Kuopiossa 218. Yhteensä 560.

Suosituimmat tulomaat (opiskelijoiden määrä*): Saksa (106), Espanja (64) ja Ranska (40).

Suosituimmat tiedekunnat opiskelijoittain*: Joensuu: Filosofinen (131), Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta (126) sekä luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta (85). Kuopio: Terveystieteiden tiedekunta (153), yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta (49) sekä luonnontieteiden ja metsätieteiden laitos (15).

(*opiskelijat, jotka opiskelevat väh. 3kk)

Lähde: Oodituki, Itä-Suomen yliopisto.

Tanko on suosittu ja vaativa tanssipari

Teksti: Riina Kurki
Kuvat: Risto Takala
Tankotanssiopettaja Sara Hyttinen (vas. ylhäältä) opastaa aloittelijoiden tankotanssitunnilla monia ensikertalaisia.

Sykettä-liikuntapalveluiden liikuntakalenteriin on jälleen tullut monia uusia lajeja tänä syksynä. Meneillään on myös opintopsykologi Katri Ruthin ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kanssa yhteistyössä kehitelty kampanja, jonka tavoitteena on kannustaa opiskelijoita liikkumaan omien taitojen tasosta riippumatta.

”Haluamme kannustaa opiskelijoita lähtemään ryhmäliikuntatunneille, palloiluvuoroille ja kuntosalille, vaikka kokisikin, ettei osaa eikä ole tarpeeksi hyvä jossain. Ei oikeasti tarvitsekaan olla hyvä, voi vain mennä kokeilemaan”, korkeakoululiikunnan suunnittelija Heli Aalto avaa kampanjan ideaa.

Aalto luonnehtii Joensuun uutuuslajeja tänä vuonna melko tanssipainotteisiksi, sillä uusista lajeista löytyy lavatanssijumppaa, jazztanssia, soolosalsaa ja tanssillista joukkuevoimistelua. Uusilla Tanssilajit tutuksi -tunneilla pääsee kokeilemaan eri tanssilajien alkeita ilman aikaisempaa tanssitaustaa.

Korkeakoululiikunnan liikuntasuunnittelija Sirpa Risto kertoo, että uutuuslajeja Kuopiossa ovat Tabata ja akrobatia sekä polkujuoksu luonnossa. Uuden yhteistyökumppanin Studio Tempon myötä Kuopion tarjontaan on saatu myös Les Mills Sh’bam ja joogaa.

Risto arvioi, että Kuopiossa Sykettä-palveluiden suosituimpia lajeja ovat erilaiset joogatunnit, tehotunnit, tanssilliset jumppatunnit ja sisäpyöräily sekä futsal, lentopallo ja salibandy.

Joensuussa vuodesta toiseen suosikki on ollut tankotanssi, joka menee täyteen sekunneissa.

”Tankotanssi on ollut meillä alusta saakka. Spinning ja crosstraining ovat myös kestosuosikkeja”, Heli Aalto kertoo.

”Uudemmista lajeista kaikista suosituin on ilmajooga. Meillä on nyt ilmajoogaa kaksi tuntia viikossa, mutta tarvetta olisi enemmällekin.”


Sykettä-palvelut tarjoavat tankotanssitunteja Joensuussa yhteistyössä Tanssikoulu Dreamin kanssa. Tankotanssitunteja on tarjolla kerran viikossa niin aloittelijoille kuin edistyneemmillekin.

Tankotanssiopettaja Sara Hyttinen suosittelee lajia niin naisille kuin miehillekin, mutta muistuttaa, että raskaana olevat eivät voi lajia harrastaa.

”Tankotanssi on nyt pinnalla, ja onhan tämä hyvää liikuntaa ja haastavaa. Tankotanssi kehittää lihaskuntoa, koordinaatiota ja notkeutta”, Hyttinen arvioi syytä lajin suosioon.

Muita uusia tarjolla olevia tunteja Joensuussa ovat joka toinen viikko järjestettävät seinäkiipeily ja boulderointi, sekä aamuherättelytunti Awakening ja rentoutustunti Rauhoitu ja rentoudu.

Hotakaisen uusin teos persoonallinen, mutta vajaa

Teksti: Markus Raatikainen

Kari Hotakaisen tuore kirja Kimi Räikkösestä valaisee uudella tavalla Jäämiehenä tunnetun henkilön persoonaa ja ajatuksia. Vastakkainasettelu todellisuuden ja julkisuuskuvan välillä ei voisi olla juuri rajumpi. Formula 1 -kuljettaja Kimi Räikkösestä kirjoitettu kirja on herättänyt valtavan mielenkiinnon sekä Suomessa että muualla maailmassa, onhan päähenkilö luultavasti Suomen kansainvälisesti suosituin urheilija. Nopeita haastatteluja ja juorulehtien palstoja syvällisempää tietoa ei Räikkösen oikeasta elämästä ole ollut juuri saatavilla. Kirjalle oli todellinen tarve.

Kari Hotakainen on yksi kotimaan tunnetuimmista kirjailijoista. Lähtökohtaisesti yhdistelmä oli kiinnostava, mutta myös epäilyksiä herättävä: kuinka moottoriurheilusta täysin tietämätön ihminen pystyisi uskottavasti taltioimaan työkseen kovaa ajavan ihmisen elämäntarinan.

Hotakainen ei onneksi yrittänytkään esittää mitään muuta kuin on eli täysi noviisi, mitä tulee F1-maailmaan. Lisäksi Hotakainen onnistui kirjoittamaan aidosti erilaisen tarinan kuin mitä urheilijoista nyt yleisesti ottaen kirjoitetaan: edetään kronologisesti kertoen ensin lapsuus, sitten nuoruus ja lopuksi aikuisuus usein pääasiassa yhdestä näkökulmasta. Käydään läpi onnistumiset ja ne vähemmän kirkkaat kaudet silloin, kun ne tulevat kohdalle.

Kimi Räikkösestä tehtyä teosta ei voi syyttää tylsästä rakenteesta. Kirja rakentui pääasiassa Hotakaisen ja Räikkösen haastatteluiden ympärille, joiden yhteydessä sessioiden tilanne käytiin huolella läpi: millainen Kimi oli kotona, milloin Robin säntäsi leikkimään vieden Kimin mukanaan, ja milloin Kimi leikki ja puhui samaan aikaan. Kontekstin kuvaileminen oli kieltämättä suloista, mutta toiko se lopulta sisällöllistä lisäarvoa? Kuitenkin se välitti Räikkösestä luonnollisen kuvan perheensä keskellä.

Teosta lukiessa kävi selväksi, miten koko perhe oli autourheiluun koukussa ja kuinka haastavaa nousu F1:een oikeastaan oli. Taloudelliset uhraukset olivat kovat ja ilman oikeita ihmisiä, jotka näkivät Kimi Räikkösen lahjakkuuden, ei hommasta olisi tullut mitään. Oikeita ihmisiä tässä suhteessa olivat esimerkiksi kartingissa vaikuttanut Peter de Bruijn sekä Robertsonit, isä ja poika David ja Steve, joista jälkimmäinen on Räikkösen managerina vieläkin.

Toinen tärkeä esille noussut yksityiskohta oli se, miten korkealle Räikkönen arvostaa perhettään. Kirjan parasta antia onkin erilaiset syvällisemmät tarinat, joita päähenkilön julkisuuskuvasta ei, paria viime vuotta lukuunottamatta, ole huomannut edes viitteellisesti. Lisäksi Hotakaisen käyttämä kieli on poikkeuksellisen rikasta ja erilaista, joten kirjoittajan tausta puskee tässä mielessä hyvin esiin.

Kuitenkin teoksen suurimpana heikkoutena on valitettavasti Hotakaisen tietämättömyys autourheilusta. Enkä tarkoita yksityiskohtia vaan niitä valintoja, mitä hän on tehnyt teosta kirjoittaessa. Miksi Kimi Räikkösen F1-urasta ei ole kerrottu enempää? Missä ovat tarkemmat kuvaukset McLaren-vuosista, Ferrarin aikaisesta meiningistä ja millainen Räikkösen Nascar-kokeilu oikein oli? Näihin Kimi Räikkösen uraa koskeviin kiinnostaviin kysymyksiin kirja ei anna tarkempia vastauksia, mikä on pahin pettymys.

Teos on tyylillisesti hyvä ja jonkinlaiseksi elämäkerraksi ainutlaatuinen, mutta se kärsii päähahmonsa uran sisäisten ja kiinnostavien tietojen puutteesta.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen.
Siltala. 269 s.

Uutta tiedustelukoodia hakemassa

Teksti: Markus Raatikainen
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki
Tiedustelulakia käsittelevässä illassa tuli selväksi, ettei lakia koskeviin ongelmiin ole helppoja ratkaisuja.

Nykyinen tiedustelulainsäädäntö on riittävä, mutta poliisit tarvitsisivat lisää resursseja tiedon läpikäymiseen.

Näkemys tuli esille Joensuun Vasemmistonuorten järjestämässä paneelikeskustelussa, jossa perehdyttiin valmisteilla olevaan tiedustelulakiin.

Panelisteina toimivat turvallisuuspoliittinen asiantuntija Janne Riiheläinen, Piraattinuorten varapuheenjohtaja Timo Salola sekä Joensuun rauhanryhmän edustaja Rony Ojajärvi. Riiheläisen kommentti kiteytti ongelman ytimen: haluammeko olla oikeassa vai haluammeko olla onnellisia.

Riiheläisen mukaan tällä hetkellä etsitään koodistoa siihen, kuinka toimia uuden teknologian aikana. Venäjän ja Yhdysvaltojen toimet ovat hänen mukaansa esimerkki: Yhdysvallat kuunteli Saksan liittokansleri Angela Merkelin puheita ja Venäjä vastaavasti vaikutti Yhdysvaltojen vaaleihin.

Nykyinen hallitus käynnisti tiedustelulain valmistelun vuonna 2015, koska ennen nykyistä lakipakettia Suomessa ei ole ollut saatavilla kootusti tiedustelua koskevaa lainsäädäntöä.

Myös teknologian kehityksen takia uusi laki on tarpeellinen. Lakipaketissa käsitellään lait sekä sotilas- että siviilitiedustelun osalta. Tiedustelulaki on käynyt kerran eduskunnassa ja on tällä hetkellä valiokuntakierroksella.

Riiheläisestä sotilastiedustelulaki olisi yksin mennyt huutaen läpi, mutta se haluttiin yhdistää siviilitiedustelun kanssa, koska siihen liittyy isompia kysymyksiä.

Joensuun rauhanryhmän Rony Ojajärven mielestä Suomen ei ole pakko toimia tässä asiassa samalla tavalla kuten muiden maiden.

“Hämärän rajamailla olevalla sotilastiedustelulla ei pidetä yllä hyviä ja luottamuksellisia suhteita Venäjään. Vaikka muut valtiot tekevät sotilastiedustelua, niin Suomella olisi sekä hieno paikka että velvollisuus osoittaa se, että asioita voi tehdä avoimesti ja rehellisesti”, Ojajärvi sanoi.

Timo Salola nosti esille siviilitiedustelun kannalta olennaisia kysymyksiä.

“Kuinka sitä tehtäisiin, kuinka ne ihmiset valitaan? Siviilitiedustelusta tulisi valtavasti aineistoa ja jokaisesta meistä saadaan todella paljon dataa esille. Emme voi laittaa yksittäisiä ihmisiä käymään tietoja läpi, koska siihen menee liikaa aikaa. Emme toisaalta voi luotettavuuden vuoksi ohjelmoida tekoälyä tekemään sitä.”

Joensuun rauhanryhmää edustavan Ojajärven mukaan siviilitiedustelulakia perustellaan terrorismin uhalla. Tiedustelulain mahdollinen massavalvonta ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu radikalisoitumisen estämiseen:

“Jos puhutaan radikalisoitumisesta, niin sitä lähdetään ennaltaehkäisemään sosiaalisten ohjelmien ja niiden tuoman hyvinvoinnin kautta”, Ojajärvi sanoi.

Kansalaistalo Soropin tiloissa pidettyyn tilaisuuteen ei syntynyt väentungosta, mutta aikaansaatu keskustelu oli sivistynyttä ja asiapitoista. Asiaa seuratessa tuli selväksi, ettei lakia koskeviin ongelmiin ole helppoja ratkaisuja.

Ahdistava ja kaunis kokemus

Teksti: Sanni Koivumäki
Kuvat: Miska Korpelainen

Sofi Oksasen vuonna 2003 ilmestyneestä esikoisromaanista nähdään nyt ensimmäistä kertaa näytelmäversio.

Stalinin lehmät kertoo kolmen naisen ja kolmen sukupolven tarinan. Anna (Minni Gråhn) etsii itseään kahden kansan välillä, sairastuu syömishäiriöön ja ajautuu tuhoisaan parisuhteeseen. Äiti Katarina (Maria Karhapää) haluaa peittää virolaisuutensa kaivaten silti samalla kotimaataan ja perhettään. Isoäiti (Anna Ojanne) tietää omalla kohdallaan olevan myöhäistä, mutta vaatii tytärtään pakenemaan Suomeen. Stalinin lehmät on tarina Viron historiasta, virolaisuudesta, idän ja lännen välisestä kontrastista, naiseudesta ja häpeästä.

Teatterin lavalla tehdään tilaa naisille. Roolit on jaettu kolmelle naisnäyttelijälle, joista erityisesti Ojanne erottuu vahvana ammattilaisena esittäessään niin isoäitiä ja parasta ystävää kuin Annan ensimmäistä poikaystävääkin. Miesnäyttelijöitä ei pienellä näyttämöllä nähdä kuin television välityksellä. Keskelle lavaa sijoitettu televisio toimii välillä vain taustakuvana miljöön esittelyssä, välillä interaktiivisena ja sellaisena jopa yllättävän toimivana osana näytelmää.

Teoksen mieshahmot, joita videoissa esittävät Petteri Rantatalo, Jukka Moskuvaara ja Hans Stigzelius, on ahdettu pieneen kuvaruutuun pelkiksi sivutekijöiksi näytelmässä, jota hallitsevat naiset. On helppo nähdä, miten ratkaisu noudattelee romaanin linjaa: Oksasen romaani on kolmen naisen elämäntarina, johon miehet kyllä kuuluvat omiin merkityksellisiinkin tehtäviinsä, mutta jota kertovat naiset omilla äänillään.

Näytelmä on muiltakin osin uskollinen alkuperäisteokselle. Typistettäessä lähes 500-sivuinen romaani kaksituntiseksi näytelmäksi on tietysti välttämätöntä karsia paljon, ja pienellä näyttämöllä nähdäänkin vain romaanin ensimmäinen osa. Eriaikaisten takaumien välille rakentuvan romaanin tapahtumien järjestystä on muokattu jonkin verran niin, että tarinaa on helpompi seurata teatterin lavalla. Oksasen teksti erityisesti syömishäiriötä käsittelevissä kohtauksissa on maanista ja kiihkeää tajunnanvirtaa, ja näiden kohtausten tunnelma, kuten muukin Oksasen tyyli, on mielestäni tuotu näytelmään onnistuneesti.

Ojanteen Hukka on niin aito ja aidosti pelottava, ja siirtymä Hukasta alistuneesti hiljaiseen isoäitiin niin uskottava, että ensimmäisissä kohtauksissa on hieraistava silmiään tarkistaakseen, onko molemmissa rooleissa todella sama näyttelijä. Yhtä uskottavasti rooli vaihtuu milloin pikkutyttö-Ireneksi, milloin tullivirkailijaksi.

Myös Karhapää on Katarinan rooliinsa toimiva valinta tuodessaan suomalaistuneen virolaisnaisen pelkoa, neuroottisuutta ja sisäänpäinkääntyneisyyttä näkyväksi.
Minni Gråhn on hämmästyttävän luonteikas ja luonnollinen Anna. Juuri Gråhnin näyttelijänsuoritus Annana tekee näytelmästä niin tiheän ja koskettavan, rankankin.

Pieni näyttämö tuo esityksen lähelle yleisöä tunnelmallisella ja samalla raskaalla tavalla: yleisö saa nauraa, mutta myös itkeä. Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tämä intiimi kertomus ei voisi toimia. Tällaisena pienen salin tiivistunnelmaisena taideteoksena Aino Kiven Stalinin lehmät on tämän syksyn intensiivisin, parhaalla mahdollisella tavalla ahdistavin ja kaunein teatterikokemus.

Hetkeksi takaisin kesäfestareille

Teksti: Laura Väänänen
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki
Viime vuonna Lehtiä Ilosaaressa -tapahtumassa opiskelijoille esiintyi muun muassa Jenni Vartiainen.

Lehtiä Ilosaaressa -sisäfestivaali järjestetään tänä syksynä sekä Joensuussa että Kuopiossa. Lavalle nousevat elokuussa uuden albumin julkaissut Anna Puu, koko kansan suosikki Juha Tapio sekä parhaillaan televisiossa pyörivän Vain Elämää -ohjelman yhdeksännellä kaudella mukana nähtävä Evelina (vain Joensuussa). Edellämainittujen lisäksi syysiltoja säestävät Apocalyptica, Vesta sekä JVG (vain Kuopiossa).
Artistikattaukseen ovat vaikuttaneet vahvasti yleisön toiveet.

”Tällä hetkellä moni Suomen kärkipään artisteista on jäämässä tauolle tai lopettaa uransa, joka luo tietysti oman haasteensa”, kertoo tapahtuman taustalla työskentelevä Kerubin tuottaja Erkka Parkkinen.

”Haluamme kuunnella ihmisiä ja toteuttaa heidän toiveitaan, sekä tehdä jokaisesta tapahtumastamme meidän näköisen esimerkiksi nostamalla esiin uusia artisteja. Monet tekijät vaikuttavat”, Parkkinen toteaa.

Tänä syksynä Lehtiä Ilosaaressa rantautuu ensimmäistä kertaa myös Kuopioon.

”Saimme kokoon sellaisen artistikattauksen, joka on todella monipuolinen. Sattui myös hyvä tuuri, että saimme varattua sekä Joensuu Areenan että Kuopio-Hallin samalle viikonlopulle. Ei ole ihan itsestäänselvää, että tällainen varaus onnistuu”, kertoo Parkkinen.

”Kerubin tapahtumien tavoite ja päämäärä on levittäytyä myös Joensuun ulkopuolelle. Kuopio on Joensuun lailla opiskelijakapunki ja muutenkin lähialueen kaupungeista ehkä eniten samankaltainen Joensuun kanssa, joten voidaan olettaa, että myös siellä riittää kiinnostusta tällaista tapahtumaa kohtaan”, hän jatkaa.

Kerubin tuottaja Erkka Parkkinen kertoo, että artistikattaukseen ovat vaikuttaneet vahvasti yleisön toiveet.

Opiskelijat on haluttu ottaa tapahtumassa huomioon, sillä onhan tapahtuma ollut alun perin nimenomaan opiskelijoille suunnattu.

”Syksyllä kaupunkeihin saapuu aina paljon uusia opiskelijoita, joille halutaan tietysti järjestää tapahtumia”, Parkkinen selittää.

”Tapahtuma tarjoaa opiskelijoille vähän erilaista meininkiä, sillä kyseessä on festari eikä ihan tavalliset opiskelijabileet. Tavallaan tapahtuma on myös hyppy takaisin kesään ja kesäfestareille. Halutaan myös, että kaupunki on eläväinen ja tällaiset tapahtumat todella saavat kaupungin heräämään eloon”, hän lisää.

Tähän mennessä tapahtuma on otettu hyvin vastaan, palaute on ollut hyvää ja lippujakin on mennyt kaupaksi mukavasti.

”Toivotaan, että vastaanotto on lämmin ja tapahtuma kiinnostaa ihmisiä. Tavoitteena on tarjota ihmisille laadukas ja monipuolinen tapahtuma. Yritämme aina tuoda tapahtumaan pieniä uudistuksia ja pyrimme siihen, että tapahtumapaikkakin on viihtyisä, eikä näytä pelkästään isolta hallilta. Ja totta kai toivomme, että ihmiset pitävät tapahtumasta ja saapuvat myös seuraavana vuonna uudestaan”, Parkkinen sanoo.