The Path rakentuu Punahilkka-sadun ympärille. Pelaajan tehtävänä on ohjata kuusi eri ikäistä tyttöä metsän läpi mummon mökille. Ainoana ohjeistuksena on, että polulta ei saa poiketa, mutta metsään eksyminen on pelin läpäisemiseksi pakollista. Seikkailu metsässä loppuu suden kohtaamiseen. Tale of Tales kuvaa peliä lyhyenä kauhupelinä. Kauhua pelistä ei löydy, mutta tunnelma on välillä todella häiriintynyt ja ahdistava.

Tunnelma on pelissä aivan omaa luokkaansa. Sitä luodaan musiikilla ja pelaajan näkökenttään piirtyvillä hahmoilla. Valon ja pimeyden vaihtelua käytetään pelissä nokkelasti hyväksi, ja jokaisella tytöllä on oma musiikillinen teemansa. Lähestyttäessä sutta musiikki muuttuu ulvonnan, haukahdusten ja viiltelyltä kuulostavien äänten mielenkiintoiseksi sekoitukseksi. Myös pelin kuvamaailma rakentaa tunnelmaa. On ränsistynyttä hautausmaata ja hylättyä leikkikenttää, jolta löytyvä kaksipäinen nallekarhu on oma suosikkini. Kun lopulta pääsee mummon mökille niin meininki muuttuu todella oudoksi.

Pelihahmoina olevat goottimaisesti tyylitellyt tytöt ovat kaikki omia persooniaan. Esimerkiksi teinityttö Ruby on hahmoista kaikkein ahdistunein kun taas Robin on lapsuuden viattomimmassa vaiheessa ja melkeinpä iloinen - ainakin The Pathin asteikolla. Susi on symbolinen hahmo, joka ilmestyy jokaiselle tytölle eri hahmossa. Rubyn susi on nuori, tupakoiva ja kovanaamainen poika. Robinin susi on, no, susi. Jokaiselle tytölle susi on jokin silloisen elämänvaiheen merkittävä hahmo. Robinille susi on leikkikumppani, mutta vanhemmille tytöille mieshahmo. Peli ei ole varsinaisesti kauhua, mutta hyvin häiriintyneen ja ahdistavan kuvan se tyttönä olemisesta ja naiseksi kasvamisesta antaa. Pelistä löytyisi varmasti paljon hedelmällistä analysoitavaa naistutkijalle, mutta itse vältän pelikokemuksen pilaamista. Saatte itse eksyä metsään ja löytää sieltä mitä löydätte.

The Pathin suurin ongelma on pelin hitaus, joka menee välillä liiallisuuksiin. Tale of Tales hieman yliarvioi pelaajan kiinnostusta. Itse vaeltelin välillä kyllästymiseen asti metsässä löytämättä sutta. Pelialueen laajuus aiheuttaa sen, että metsästä on välillä vaikea löytää aluetta jonne pitäisi etsiytyä. Metsästä löytyvät 144 kerättävää kukkaa tuntuvat myös hieman päälleliimatulta elementiltä. Niitä ei kuitenkaan ole pakko kerätä. Peli on sisältönsä puolesta aika vapaa. Sen voi pelata läpi hyvinkin nopeasti, mutta tällöin jää osa sisällöstä näkemättä. Itse inhoan tavaroiden keräilyä peleissä joten porhalsin pelin aika nopeasti läpi.

Hidastempoisuus saa varmasti ammuskeluun tottuneet ja peleistään pelkkiä kiksejä etsivät kyllästymään nopeasti, mutta jos pelille antaa mahdollisuuden niin se imaisee kyllä nopeasti mukaansa. Jo pelkän tunnelman takia peliä voi suositella kärsivälliselle. Mainstream peleistä vain Bioshock pääsee tunnelmassa lähelle The Pathia. Suurempien peliyhtiöiden edustajien näkisi mielellään ottavan yleisessä ahdistavuudessa ja häiriintyneisyydessä pelistä opiksi.

The Path luo uskoa peleihin taidemuotona. Ehdottomasti kokeilun arvoinen.

Kuvia pelistä: