Taking Woodstock yhdistää kepeämielistä komediaa välistä vakavampiinkin teemoihin taustanaan kuuluisa Woodstock-festivaali.

Arkistokuvaa festareista on käytetty onnistuneesti: Dokumenttimateriaali Woodstockista yhdistyy nokkelasti fiktiiviseen juoneen. Tapahtuman järjestäjän, kiharapäinen Michael Lang, näyttelijä näyttää aivan samalta kuin mies itse arkistokuvissa, joissa hän ajelee moottoripyörällä ympäri festivaalialuetta, joten vastaavuutta dokumenttikuvaan löytyy. Kamerat myös kuvaavat usein taustalla kuuluja dokumenttiklippejä ja elokuvan henkilöt käyvät liukumassa kaikille Woodstock Diariesin nähneille tutussa mudassa.

Juonella itsellään on kuitenkin vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa, vaikka tositarinaan perustuukin. Päähenkilö Elliot on todellinen henkilö ja puitteet pitävät enimmältä osin paikkansa, mutta muuten juoni on fiktiivinen ja kohtuullisen tyypillinen myös. Elliotin vanhemmat omistavat motellin Catskillsissä, ja nuori mies on kesän ajaksi auttamassa vanhempiaan, jotka ovat kumpikin juutalaisia ja kokeneet Natsi-invaasion kauhut, tai kuten äiti asiaa kuvailee motellin velkojalle: Kävelleet paljain jaloin Minskistä saakka Amerikkaan pari kylmää perunaa taskussaan.

Pääosin elokuva pyörii kuitenkin Elliotin ympärillä, joka kuten nuoret miehet yleensä, etsii identiteettiään ja pyrkii itsenäisyyteen vanhemmistaan. Nämä teemat jäävät kuitenkin elokuvassa kevyemmälle. Yksinkertainen juoni ajaa tarkoituksensa, sillä pääpaino elokuvassa on pitää kepeää hauskaa tuppukylän amerikkalaisten sekä hippien kustannuksella. Mahtuupa elokuvaan myös huumetrippi ja vaihtoehtoista teatteria, sekä luonnollisesti paljon alastomuutta. Mitään uutta ja valaisevaa historiasta tai hippiliikkeestä ei tarjota.

Huumori toimii, mutta totisemmasta sisällöstä ei oikein välitä päähenkilön ollessa aika mitäänsanomaton vässykkä. Mitään kasvukipuja syvällisempää tai koskettavampaa ei elokuvasta löydy. Mikä oli itselleni hienoinen pettymys. Brokeback Mountainin jälkeen Ang Lee:ltä olisi voinut odottaa vaikka minkälaista elokuvaa. Vaikka hän Taking Woodstockilla todistaakin osaavansa ohjata myös komediaa ei elokuva muuten tee suurempaa vaikutusta Ang Leen muuhun tuotantoon verrattuna.

Mutta, mikä tärkeintä, elokuva saavuttaa päämääränsä. Teatterista kävelee ulos hymy huulilla, rentoutuneena ja kenties hieman hippimäistä asennetta omaksuneena. Peace and love, man.