Aleksi Salmenperän Paha perhe liikkuu jossain draaman ja mustan komedian välimaastossa. Elokuvan nimi ei sellaisenaan kerro mitään ja leffan katsottuaankin jäi vielä miettimään, että miten niin paha? Elokuvassa puhutaan sumeilematta ja liikoja selittelemättä hyvin traagisista asioista, mutta jos jo elokuvan nimi kertoo katsojalle, että nämä ovat pahoja ihmisiä, niin eikö se tiputa pohjan pois koko tarinalta? Typeryyksiähän elokuvan kaaren aikana tekee henkilö jos toinenkin, ja heidän menneisyydestään löytyy luurankoja joka kaappiin, mutta pahuus tuntuu väärältä sanalta. Tai sitten katsojan tulee heti ponkaista syvälliseen analyysiin pahan luonteesta ja merkityksestä, mutta kun se elokuvakin pitäisi katsoa. Ehkä pahan vain pitää löytyä elokuvan nimestä, kun Paha maa ja Pahat pojat myivät niin pirun hyvin.

Tarinan henkilöiden persooniin ei elokuvassa sukelleta järin syvälle. Päähenkilöt jäävät hiukan ontoiksi, vaikka tarinan alussa toisensa kohtaavien sisarusten Danin (Lauri Tilkanen) ja Tildan (Pihla Viitala) välille muodostuvaa sovinnaisuuden rajoille etenevää suhdetta kuvataankin hyvin kauniisti. Elokuvaformaatin yhtenä vaikeutena on toki syvyyden saaminen henkilöihin venyttämättä pituutta kohtuuttomaksi, mutta on siinä moni ohjaaja onnistunut. Kun tarina kertoo perheestä, jonka suhteet ovat täysin umpisolmussa, olisi sitä syventämistä kaivannut kipeästi.

Virtanen näyttelee isää, jolta lasten suojeleminen itseltään karkaa täysin lapasesta. Virtasen näyttelemästä Mikaelista tekee erityisen mielenkiintoisen hahmon hänen kykynsä viiltävään itsensä analysointiin. Hän tiedostaa ja tunnustaa tehneensä valtavia virheitä, mutta se ei estä häntä säntäämästä päätä pahkaa tekemään niitä lisää. Paljon kiteytyy elokuvan loppupuolen lakoniseen sitaattiin: “Sulla on hyvä syy olla muhun todella pettynyt”.

Koska elokuvan on tuottanut Aki Kaurismäki ja Sputnik Oy miettii pakostakin, että missä asioissa se näkyy. Esimerkiksi elokuvan dialogiin ei Kaurismäki ole upottanut kynsiään. Sen sijaan kuvauspaikkojen valinnassa voi nähdä samankaltaisuutta tuottajan omiin ohjauksiin.

Suomalaisen elokuvateollisuuden renesanssi on johtanut paikoin hyvin traagisiin tuloksiin, mutta Paha perhe lukeutuu ehdottomasti parempien joukkoon.