Riku Innamaan ohjaama teos liikkuu arvosteluasteikolla paikkaansa vakiinnuttamatta. Myös ulkoasullisesti Lokissa on monta kerrosta.

Elämänhalun sekä nuoruuden- ja rakkaudenkaipuun maisemissa liikkuva näytelmä ei esiintyjiensä kannalta säväytä. Ensimmäinen puoliaika on lähinnä eloton, eikä näyttelijöissä tahi hahmoissa ole juurikaan tarttumapintaa. Etenkin Hans Stigzelius ja Suvi-Maaria Virta vaikuttavat hahmojaankin hätääntyneemmiltä, ja ilmeisesti eläytymiseksi luettava hysteria saa ajoittain Stigzeliuksen äänen katoamaan kuulumattomiin.

Erityisen kiinnostava on lavastus, joka irrottautuu tšehovilaisesta harmaudesta harkittuja kirkkaita värejä ja pyöreitä muotoja käyttämällä. Lava on samaan aikaan näyttävä ja käytännöllinen, eikä käytännöllisyyskään ole ilmiselvää, vaan lavastusratkaisut saavat selityksen näytelmän edetessä. Lattioita peittävä oranssi pörrömatto ja kaartuvat muodot muistuttavat Wonkan suklaatehdasta, mutta näkymä ei silti ole imelä. Näyttämöä kehystävä puu ja siitä roikkuvat lamput ovat kaunis yksityiskohta, mutta näytelmässä lampuilla kikkailu vaikuttaa turhan irralliselta.

Koreografialla on myös osansa Lokissa. Henkilöiden paikat ja liikkeet on mietitty huolella, ja välillä liikehdintä on miltei – mutta ei kuitenkaan – tanssia. Yhtä sujuvasti mukana kulkevat musiikki ja muusikot. Juhani Valkaman sävellykset huokuvat niin slaavilaista kuin suomalaista melankoliaa, ja hahmojen seassa käyskentelevät ja lavasteissa taiteilevat muusikot tuovat näytelmään säväystä toisesta maailmasta ja toiselta aikakaudelta.

Lokki ei suinkaan ole sekava, mutta se yhdistelee monenlaisia elementtejä. Odotus, kaipuu ja yksinäisyys eivät teemoina vanhene, joten Lokki on varmasti ainakin ajankohtaista katsottavaa.