Erään sanomalehden historia
Oletteko koskaan kuullut Erkoista? Eero Erkko perusti vuonna 1889 Helsingin Sanomien edeltäjän, Päivälehden. Hänen poikansa Eljas toimi 1930-luvulla muun muassa ulkoministerinä, jonka mukaan presidentti Paasikivi kutsui talvisotaa myöhemmin ”Erkon” sodaksi. Eeron pojanpoika Aatos taas jatkoi Helsingin Sanomien suurimpana omistajana ja tuli myös tunnetuksi yhtenä Suomen varakkaimmista henkilöistä. Mainitaanpa Erkon suku Kaj Chydeniuksen laulussa 20 perheestä, jotka 1960-luvun vasemmistolaislähteiden mukaan todellisuudessa hallitsivat Suomea.
Erkot ovat olleet koko 1900-luvun tunnettuja hahmoja poliittisen vallan huipulla Suomessa. Eero ja Eljas Erkosta on julkaistu aiemmin elämäkerrat, mutta viime lokakuussa Otava julkaisi toimittaja-kirjailija Antti Blåfieldin teoksen Loistavat Erkot – Patruunat ja heidän päätoimittajansa, jonka aiheena on Erkkojen kustantajasuku sekä sen suhde Helsingin Sanomiin ja sen päätoimittajiin. Tarkastelussa on koko Erkkojen valtakausi Päivälehdessä ja Helsingin Sanomissa, eli ajanjakso vuodesta 1889 vuoteen 2001, jolloin Aatos Erkko luopui yhtiön hallituksen puheenjohtajuudesta.
Kirja on jaettu kolmeen osaan päähenkilöidensä ”valtakauden” mukaan. Ensimmäisessä osassa nuori Eero Erkko kirjautuu 1800-luvun lopulla tulevaan Helsingin yliopistoon, ajautuu nuorten suomenmielisten itsenäisyysaktiivien piiriin ja on perustamassa Päivälehteä. Seuraavina vuosikymmeninä lehti kasvaa ja hakee linjaansa. Valtataistelu lehden johdosta jatkuu vielä Suomen itsenäistymisen jälkeen, mutta kerran toisensa jälkeen Eero Erkko onnistuu pitämään lehden käytännössä omissa käsissään.
Seuraavassa osassa Eeron poika Eljas Erkko nousee lehden kiistattomaksi johtajaksi, nyt sen kustantajan ominaisuudessa. Tästä eteenpäin päätoimittajat ovat käytännössä enemmän tai vähemmän Erkkojen ohjauksessa. Eljas Erkosta on paljon lehden työntekijöiden haastatteluaineistoa, ja hänen ulkoisesta persoonallisuudesta piirtyykin isäänsä tarkempi kuva toimittajien, latojien ja sihteereiden kaskujen perusteella.
Viimeinen ja pisin osa keskittyy Aaton Erkkoon ja hänen luotsaamaansa Helsingin Sanomiin 1960-luvulta vuoteen 2001. Tällekin aikakaudelle mahtuu monta kiinnostavaa tapahtumaa, kuten lehden linjan muuttuminen poliittisesti erityisesti Neuvostoliittoa ja Kekkosta kohtaan nöyristeleväksi 1970-luvun lopulla, vaikka Päivälehti oli alun perin perustettu juuri vastapainoksi vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinjalle. Nöyristely jatkui ainakin 1980-luvun alkuun asti. ”Helsingin Sanomat kirjoittaa vain sen, minkä presidentti tai hänen edustamansa instituutio haluaa, että lehdessä kirjoitetaan”, muistelee eräs toimittaja saamaansa palautetta esimieheltään vuonna 1981.
Erkkonsa Blåfield kuvaa vanhanaikaisina tehtaanjohtajina, jotka pitävät asemaansa kyseenalaistamattomana mutta jotka myös pitävät huolta ”lehtitehtaansa” lojaaleista työntekijöistä. Blåfield ei anna päähenkilöistään mitenkään siloteltua kuvaa eikä säästele kertomuksia lehtimoguleiden äksyilystä ja oikutteluista. Erkkojen sisäisimmät ajatukset jäävät läpi teoksen kuitenkin harmillisen hiljaiseksi. Heidän mielenliikkeitään kuvataan enimmäkseen lehden työntekijöiden tarinoiden kautta. Kirja ei siis tuo juuri lisävaloa esimerkiksi Aatos Erkon arvoitukselliseen maineeseen oikukkaana suurkustantajana, vaan hän jää kirjan loppupuolella lehdenteon arjelle etäiseksi ja vaikeasti tulkittavaksi hahmoksi.
Kirja tuo mieleen viisi vuotta aiemmin ilmestyneen Pekka Herlinin elämäkerran Koneen ruhtinas (2009), jossa kerrotaan hissiyhtiö Koneen noususta yhdeksi nyky-Suomen menestyneimmistä yrityksistä ja Herlinien suvun noususta maan rikkaimpien joukkoon. Siinäkin kuvataan, miten aineellinen menestys aiheutti muun muassa ihmissuhteiden kitkeröitymistä. Herlin-kirjan suurin tragedia on Pekka-isän ja hänen lastensa huonot suhteet. Blåfieldin teoksessa taas pojanpoika Aatoksen unelmat toisenlaisesta elämästä kariutuvat, kun isä määrää poikansa jatkamaan suvun lehden johdossa. Aatoksella ei kuitenkaan Herlinin tapaan ollut omia lapsia jatkamaan Erkkojen dynastiaa. ”Biologia hoitaa tämän asian”, Aatos Erkon kerrotaan vastanneen, kun joku arvosteli suurlehden perheomistajuuden mielekkyyttä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Koneen nykyinen pääomistaja Antti Herlin valittiin vuonna 2013 Helsingin Sanomat omistavan viestintäyhtymä Sanoma Oyj:n hallituksen puheenjohtajaksi.
Antti Blåfield kertoo halunneensa lisäksi näyttää, millaista on lehdenteko sen tekijöiden itsensä kertomana, ja kirja antaakin runsaan läpileikkauksen lehdenteosta. Päähuomio pysyy silti Erkkojen ja kulloisenkin päätoimittajan suhteissa. Kronologisesti läpikäyty päätoimittajien lista jäsentää omalta osaltaan kirjan sisältöä. Yli sadan vuoden tarkastelujaksosta Blåfield tuo esiin ne historialliset tapahtumat, jotka ovat synnyttävät keskustelua lehden sisällä tai joista on jokin hauska tarina kerrottavana. Tämä kirja ei ole historioitsijan kirjoittama, vaan etusijalla ovat henkilösuhteet ja vauhdikas ote. Blåfieldin kirjoitustyyli on lehtimiesmäisen selkeää ja sujuvaa. Toisinaan risteävään tapaan kerrottujen haastattelupätkien vuoksi kirjassa syntyy toistoa. Lisäksi tekstiin on jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä.
Suureelliseen tyyliin nimetty kirja puhuu ”loistavista” Erkoista. Viittaako Blåfield Orson Wellesin elokuviin Mahtavat Ambersonit tai Citizen Kane? Muutaman miehen perustaman sanomalehden nousua pohjoismaiden suurimmaksi päivälehdeksi voi joka tapauksessa pitää menestystarinana.